Hän

Hän. Yksikön kolmannen persoonan pronomini, jolla voi viitata sekä naiseen että mieheen. Paitsi että ei.

Kieli, jota opiskellaan koulussa on harvoin kieltä, jota puhutaan. Tänään tapasimme italialaisten suomen kielen opiskelijoiden kanssa ja kävimme kurssimme asioita läpi. Koska minua ei kiinnosta unkarilaiset runoilijat, aloimme pian puhua suomen puhekielestä. Nämä opiskelijat olivat opiskelleet kolme vuotta suomea yliopistotasolla pääaineenaan, mutta heidän puheentuottamisensa oli yhä enemmän kuin kangertelevaa. Älkää siis tuskailko te ranskan yliopisto-opiskelijat, osaatte enemmän kuin kuvittelettekaan. Kolmesta tytöstä parhaiten puhui se, joka oli käynyt Suomessa vaihdossa.

Nämä italialaiset osasivat sanoa aivan sujuvasti ”Me opiskelemme suomea”, mutta tällaisissa tapauksissa oikeakielisyys on melkeinpä väärin. Koska en ole opettaja enkä ole vastuussa heidän päänsä sekoittamisesta lopullisesti, yritin saada heidät oppimaan, että suomen puhekielessä käytetään passiivia monikon ensimmäisen persoonan kanssa. Me sanomme siis ”me opiskellaan”, vaikka saatamme kirjoittaa toisin.

Seuraavaksi yritin selittää heille, miten pronominia hän käytetään. Voisi olettaa, että se on aivan yksinkertaista, mutta kun aloin ajatella asiaa, kielentajuni sanoi sopimuksensa irti enkä osannut antaa mitään lopullista selitystä. Ydinasiani kuitenkin oli, että hän ei ole suomessa yleinen. Sen sijaan käytetään pronominia se. Esimerkiksi näin: ”Mun kaveri sai tänään potkut.” – ”Ai, mitä se tekee työkseen?” Hänen käyttäminen tällaisessa tilanteessa tuntuisi ylikorrektilta.

Onko olemassa kuitenkin arkipäiväiseen kanssakäymiseen kuuluvia tilanteita, joissa hän olisi aivan luonnollinen valinta? On vaarallista kieltää niiden olemassaolo täysin, mutta tähän hätään en keksi ympäristöä, jossa hän olisi suositeltavampi kuin se. Nyt puhutaan tietenkin yhä rennosta puhutusta suomesta. Kohteliaisuussäännöt ovat asia erikseen.

Hän sai mut nauramaan. En ole vieläkään tottunut Italian teitittelysääntöihin. Kun puhutellaan ihmiskunnan rappusilla korkeammalle ehtinyttä henkilöä, häneen viitataan pronominilla Lei, joka on toisen persoonan teitittelypronomini, jonka kanssa verbi taivutetaan kolmannessa persoonassa. Eräs italialainen tuttavani sanoi, että teititellessä puhutaan kuin henkilö ei olisi läsnä ollenkaan.

Kun opettajani käyttää Leitä puhutellessaan minua, menen hämilleni. Kenelle hän puhuu? Hän katsoo kyllä minua, mutta minusta tuntuu kuin hän puhuisi muille minusta. ”Ymmärtääkö hän, mitä sanon?” näin vapaasti suomennettuna. Vaikutelma, joka minulle tulee, on kohteliaisuuden sijaan epäkohteliaisuus. En voi olla ajattelematta suomalaisittain, että jos on jotain sanottavaa, sen voi sanoa päin naamaa. Mutta maassa maan tavalla.