Kuvia Ravennasta ja Faenzasta

Harmaja taivas – kuvaajan pahin vihollinen

Syksy tiputtaa lehtiä täälläkin

Kun juna on myöhässä ja bussi jättää, joskus on parempi polkupyörällä

Kiire, kiire, kiire

Basilica di San Vitale

Kotiin

Yhtäkkiä Pisa... eiku Ravenna

Lauantai alkoi tuttuun tapaan liian aikaisella herätyksellä ja liian vähillä yöunilla. Vuorossa piti olla Pisan torni ja pikkukaupunki Lucca, mutta haluamamme halvempi juna oli täynnä ja systeemissä oli muutenkin jotakin häikkää. Hetken arpomisen jälkeen päädyimme lähtemään mosaiikkien kaupunkiin, Ravennaan.

Edellisistä reissuista poiketen keskityimme kiertämään rakennusten sisuksia kaupungilla kävelemisen sijaan. Ostimme 8,5 euroa maksavan pääsylipun viiteen paikkaan, joista hienoin oli ehkäpä Basilica di San Vitale. Huomenna luvassa on muutamia kuvia reissulta.

Iltaa Teille, hyvä rouva

”Pohjoismaissa ollaan niin tasa-arvoisia.” Näin sanoi eräs arabimaista kotoisin oleva oppilas, kun italian tunnilla puhuimme teitittelystä. Olin juuri valehdellut opettajalle, että Suomessa teititellään tuskin koskaan.

Suomalaisesta tasa-arvosta en tiedä, mutta minua ainakin häiritsee teitittelykulttuuriin kuuluva arvottaminen. Jokaisessa kohtaamisessa puhekumppani pitää asettaa asteikolle ja muoto valita sen mukaan. Opettajan esimerkin mukaan tupakkakaupan viisikymppinen pitäjä saattaa tervehtiä opiskelijaa sanomalla ciao, mutta nuoren henkilön pitää silti vastata siihen buongiorno. Jos kaupanpitäjä Suomessa sanoo minulle moro, vastaan siihen luultavasti moro moro  enkä hyvää päivää riippumatta siitä, kuinka monta vuosikymmentä meillä on välissämme.

Teitittely osoittaa kunnioitusta puhuteltavaa kohtaan saattaisi joku sanoa. Sinuteltavako ei siis ansaitse kunnioitusta? Jos suomessa sinuttelen, oletuksena on, että kunnioitan vastapuolta eikä se, että en kunnioita. Ehkä olen nuorempaa sukupolvea, joka alkaa vaatia teitittelyä vasta kuusikymppisenä, mutta etenkin vieraassa kulttuurissa kohteliaisuussäännöt aiheuttavat pienen vastareaktion.

Kohdallani kyse saattaa olla myös siitä, että teitittelymuotojen varsinainen muodostaminen ja muistaminen ovat hankalampia kuin sinuttelumuodot, joita käytän opiskelijakavereiden kanssa. Kyllähän Suomessakin sanansa täytyy valita tilanteen ja puhuteltavan mukaan; ”Moro, mitä tytsy? Kivat bileet” kuulostaisi väärältä jopa tasa-arvoisen Suomen itsenäisyyspäivän vastaanotolla.

Muukalainen söi vaimoni

Hän oli lajinsa kaunein. Pienikokoinen, siro ja kauniisti ruskettunut. Hän oli hivenen paksunahkainen, mutta rypyt olivat oikeissa kohdissa. Tarkoituksenani oli pitää hänet täysin itselläni, mutta koska meillä oli kiire lähteä ensimmäisiin yhteisiin juhliimme, hukkasin hänet kavereidensa joukkoon. Juhlapaikalla etsimme paikan hänelle sekä hänen ystävilleen minkä jälkeen lähdin etsimään aterimia. Kun palasin, joku muukalainen oli syönyt tulevan vaimoni.  En tiedä, kuka se oli: hän saattoi olla yhtälailla pimeimmästä Afrikasta kuin Ruotsistakin. Jäljellä jäi vain pari rakeista valokuvaa vaimoni kauneudesta.

Ken on heistä kaikkein kaunein? Vaimoni ennen etelänmatkaa vasemmalla alhaalla.

Traagiseen loppuun johtanut karjalanpiirakoiden leipominen ei ollut ilman dramatiikkaa sekään. Virolainen vaihtarikaverini oli onneksi auttamassa, joten puuron keittäminen kaasuliedellä, taikinan vaivaaminen ja piirakoiden paistaminen onnistui reseptissä lukeneen kahden tunnin sijasta noin kolmessa ja puolessa tunnissa.

Kaikki sujui näin jälkeenpäin katsoen varsin hyvin ottaen huomioon, että talossa ei ollut kunnon leipomavälineitä ja lisäsimme jauhoja enemmänkin tuntuman kuin ohjeen mukaan. Pahin takaisku tuli siinä vaiheessa, kun yritin saada uunia toimimaan ja soitin vuokraisännälle, joka sanoi, ettei se toimi ollenkaan. Pöydällä oli kaksi tusinaa karjalanpiirakkaa odottamassa paistamista ja hän osoitti meille hyllykköön nostetun pikkuruisen sähköuunin, jossa voisimme kuulemma paistaa ne.

Ulkoa ruskettunut, sisältä pehmeä.

Ahtasimme piirakat mikroaaltouunia pienempään uuniin ja ristimme sormemme. Lopputulos oli ensikertalaisen aikaansaannokseksi mielestäni varsin kelvollinen, vaikka pohja jäikin aika paksuksi. Lukija voi muodostaa oman mielipiteensä kuvien perusteella. Tärkeintä lienee kuitenkin se, että ensimmäinen karjalanpiirakkani oli todella kaunis, vaikkakin se joutui lopulta parempiin suihin.

Riisinkiehuntaa

Matkailublogin sijasta Myötäpäivään on muuttunut uusavuttomien kokkausblogiksi. Täällä ei onneksi tarjota helppoja reseptejä uusavuttomille vaan kokkina on tuohisuu, joka ei erota penne-pastaa farfalleista. Tänään ruokalistalla oli riisipuuroa, jonka valmistaminen enteilee illan kohokohtaa – karjalanpiirakoita.

Kyselin tänään italialaisilta suomenkielenopiskelijoilta, mikä riisilaatu sopisi parhaiten riisipuuron valmistukseen. He suosittelivat riso arboriota, jota kävin sitten hakemassa lähikaupasta. Nakkasin ainekset teflon-kattilaan ja kiehauttamisen jälkeen nakkasin riisit perään. Ne näyttivät niin säälittäviltä, että olin varma, että tunnin päästä minulla on iso kattilallinen maitoa ja kolme paksua riisinjyvää.

Ohjeissa sanottiin, että hauduta puuroa kannen alla tunnin ajan. Harmikseni hauduttaminen ja kaasuliesi eivät mahdu samaan sanakirjaan. Pienimmälläkin liekillä lämpö oli aivan liikaa enkä löytänyt mitään järkevää kapistusta, jonka olisin voinut laittaa lämmönlähteen ja kattilan väliin. Heiluttelin sitten riisejä 45 minuuttia ja katselin italialaisia dokumentteja televisiosta. Puurosta tuli hivenen liisteriä, mutta suureksi osaksi se näytti ja maistui aivan oikealta riisipuurolta.

Illalla on näytön paikka, sillä kuulin, että tuleva puoliso näyttää samalta kuin ensimmäinen omin käsin tehty karjalanpiirakka. Huomenna luvassa on siis kuvia vaimostani.

Räkää ja ruisjauhoja

Joskushan sen piti tapahtua. Kylmä sisäilmasto sai minut vihdoin antautumaan ja aamulla heräsin siihen, että kurkkua kivisti ja nokka oli tukossa. Muut opiskelijat ovat myös olleet sairaana, joten oli vain ajan kysymys, milloin se tarttuisi minuun.

Tänään oli myös se päivä, kun kiersin Bolognan etsimässä ruisjauhoja. Pienen googlailun perusteella jotkut ehdottivat Lidliä tai suurempia marketteja mahdollisiksi myyntipaikoiksi. Miia kommentoi ystävällisesti aiemmin päivällä, että NaturaSì ainakin myy ruisjauhoja. Lähdin siis läheiseen Pamiin katsomaan, minkälainen valikoima siellä on. Ei lykästänyt. Seuraavaksi InCoop. Ei sielläkään. Sitten isompi Coop rautatieaseman lähellä. Ei. Sitten Lidl. Ei sielläkään.

Lopulta kävelin Via Stalingradia pitkin kotiinpäin, kun huomasin muurien sisäpuolella pienen erboristerian, josta sain puoli kiloa ruisjauhoja 2,8 eurolla. Näistä karjalanpiirakoista on parempi tulla hyviä.

Ruisjauhoja Italiasta?

Sattuuko kukaan tietämään, saako Italiasta ruisjauhoja? Suunnitelmissa olisi tehdä karjalapiirakoita vaihtariruokailtamaan, mutta tärkein ainesosa on vielä ainakin hukassa.

Kissan häntä ja sen nostaminen

Kylmenevään Bolognaan kuuluu toisinaan myös mieltä lämmittäviä uutisia. Pari päivää sitten sain sähköpostin, jossa kerrottiin, että olen voittanut Pohjois-Pohjanmaan kesäyliopiston kirjoituskilpailun. Tänä vuonna osallistujia oli kuuleman mukaan 108, joten ei tässä voi olla kuin onnellinen siitä, että tuomaristo piti juuri minun novelliani parhaana.

Toivottavasti sisäinen lämpö säteilee myös ulospäin, sillä viime yönä tarkistin keittiön lämpömittarista, että sisällä on lämmintä 17 astetta. Viikon päästä muutan tästä huoneesta, mutta enköhän sitä ennen saa jonkun taudin.

Kuvia Venetsiasta

Yhtäkkiä Venetsia

Tänään vuorossa oli Italian kaupungeista omalaatuisin, eli kanaalien ja siltojen Venetsia. Junamatkat menivät tällä kertaa suunnitelmien mukaan ja saavuimme kaupunkiin yhdentoista aikaan. Turistit purkautuivat ulos juna-asemalta ja pakkautuivat kaikki ensimmäiselle sillalle ottamaan kuvia gondoleista ja samean vihreästä vedestä.

Pikkuiset kadut risteilivät kaupungin sisällä ja talojen sivuihin oli kiinnitetty kylttejä, jotka opastivat tärkeimmille turistikohteille, kuten San Marcon aukiolle. Eksyminen oli siis helppoa, mutta myös suunnan uudelleen löytäminen.

Tuttuun tapaan huomenna on luvassa valikoima kuvia reissulta ja lisää vaikutelmia Canal Granden varrelta.

Henkilökohtaista tilaa

Vanhan kaskun mukaan kun suomalainen ja amerikkalainen keskustelevat he siirtyvät, juttutuokion pituudesta riippuen, useiden metrien matkan. Sama pätee suomalaisen opiskelijan ja italialaisen vuokraisännän keskusteluun. Tänään minulla oli nimittäin kauan kamm… innolla odotetut tällit Lorenzon (nimi muutettu) kanssa.

Täällä Italiassa ihmiset seisovat keskimäärin yhtä kaukana toisistaan kuin vasta naimisiin mennyt suomalaispariskunta. Kun juttelin Lorenzon kanssa, siirryin askel askeleelta kauemmas hänestä, mutta hän seurasi yhtä vääjäämättömästi perässä. Suomalaiseen lakeuteen tottuneena puhe-etäisyys oli hivenen kiusallinen.

Keskieurooppalaiseen tapakulttuuriin kuuluu myös poskisuudelmat, joiden kanssa suomalainen arojen mies on helisemässä. Siinähän pitää koskettaa toista. Suomessa niin läheinen kanssakäyminen vaatii vähintään luvan morsiamen isältä. Toisaalta olen kuullut, että joidenkin mielestä halaaminen on paljon intiimimpää kuin poskisuudelmat. Riippunee myös siitä, mihin on tottunut.

Kun Australiassa olin hyvästelemässä naispuolista latinanopettajaani, tilanne huipentui siihen, että meidän piti päättää, millä tapaa sinetöimme kauniin suhteemme. Olin jo ojentamassa kättäni, kun hän nojautui eteenpäin ylävartalosta. Refleksinomaisesti aloin halaamaan häntä ja kiersin käteni hänen ympärilleen hyvin kevyttä halausta varten.

Opettaja oli ilmeisesti yrittämässä jonkinlaista poskisuudelmaa, sillä hän alkoi pistää vastaan ja hyvin lyhyen hetken ajan kamppailimme toisiamme vastaan: minä vedin häntä halaukseen ja hän työnsi minua poispäin. Lopulta tilanne raukesi sanattomaan yhteisymmärrykseen siitä, että olimme tehneet tarpeeksi. Tuo jäähyväisten äpärälapsi kesti hyvin lyhyen aikaa, mutta se on hyvä esimerkki siitä, mitä tapahtuu kun henkilökohtaista tilaansa arvostava suomalainen päästetään maailmalle.

Hän

Hän. Yksikön kolmannen persoonan pronomini, jolla voi viitata sekä naiseen että mieheen. Paitsi että ei.

Kieli, jota opiskellaan koulussa on harvoin kieltä, jota puhutaan. Tänään tapasimme italialaisten suomen kielen opiskelijoiden kanssa ja kävimme kurssimme asioita läpi. Koska minua ei kiinnosta unkarilaiset runoilijat, aloimme pian puhua suomen puhekielestä. Nämä opiskelijat olivat opiskelleet kolme vuotta suomea yliopistotasolla pääaineenaan, mutta heidän puheentuottamisensa oli yhä enemmän kuin kangertelevaa. Älkää siis tuskailko te ranskan yliopisto-opiskelijat, osaatte enemmän kuin kuvittelettekaan. Kolmesta tytöstä parhaiten puhui se, joka oli käynyt Suomessa vaihdossa.

Nämä italialaiset osasivat sanoa aivan sujuvasti ”Me opiskelemme suomea”, mutta tällaisissa tapauksissa oikeakielisyys on melkeinpä väärin. Koska en ole opettaja enkä ole vastuussa heidän päänsä sekoittamisesta lopullisesti, yritin saada heidät oppimaan, että suomen puhekielessä käytetään passiivia monikon ensimmäisen persoonan kanssa. Me sanomme siis ”me opiskellaan”, vaikka saatamme kirjoittaa toisin.

Seuraavaksi yritin selittää heille, miten pronominia hän käytetään. Voisi olettaa, että se on aivan yksinkertaista, mutta kun aloin ajatella asiaa, kielentajuni sanoi sopimuksensa irti enkä osannut antaa mitään lopullista selitystä. Ydinasiani kuitenkin oli, että hän ei ole suomessa yleinen. Sen sijaan käytetään pronominia se. Esimerkiksi näin: ”Mun kaveri sai tänään potkut.” – ”Ai, mitä se tekee työkseen?” Hänen käyttäminen tällaisessa tilanteessa tuntuisi ylikorrektilta.

Onko olemassa kuitenkin arkipäiväiseen kanssakäymiseen kuuluvia tilanteita, joissa hän olisi aivan luonnollinen valinta? On vaarallista kieltää niiden olemassaolo täysin, mutta tähän hätään en keksi ympäristöä, jossa hän olisi suositeltavampi kuin se. Nyt puhutaan tietenkin yhä rennosta puhutusta suomesta. Kohteliaisuussäännöt ovat asia erikseen.

Hän sai mut nauramaan. En ole vieläkään tottunut Italian teitittelysääntöihin. Kun puhutellaan ihmiskunnan rappusilla korkeammalle ehtinyttä henkilöä, häneen viitataan pronominilla Lei, joka on toisen persoonan teitittelypronomini, jonka kanssa verbi taivutetaan kolmannessa persoonassa. Eräs italialainen tuttavani sanoi, että teititellessä puhutaan kuin henkilö ei olisi läsnä ollenkaan.

Kun opettajani käyttää Leitä puhutellessaan minua, menen hämilleni. Kenelle hän puhuu? Hän katsoo kyllä minua, mutta minusta tuntuu kuin hän puhuisi muille minusta. ”Ymmärtääkö hän, mitä sanon?” näin vapaasti suomennettuna. Vaikutelma, joka minulle tulee, on kohteliaisuuden sijaan epäkohteliaisuus. En voi olla ajattelematta suomalaisittain, että jos on jotain sanottavaa, sen voi sanoa päin naamaa. Mutta maassa maan tavalla.

Ukkosen ja hämähäkinverkkojen talo

Kuten ehkä tiedätte, asun nyt eri talossa kuin mihin alun perin saavuin. Varsinaiseen asuntooni muuton marraskuun alusta ja asustelen siellä luultavasti tammikuun loppuun, sillä kokeet ovat silloin. Tämänhetkinen asuinpaikkani on lähellä keskustaa, Via Ugo Bassin alkulähteillä. Muuten paikka on ihan kelpo, mutta joudun maksamaan tästä lyhyestä oleskelustani aivan liikaa. Toisaalta kyllähän sitä rahaa ehtii ansaita ja säästää myöhemminkin.

Kokojyväriisit porisevat kaasuhellalla ja lempiraaka-aineeni kananrinta odottaa veistä keittiönpöydällä. Keittiö ja koko talo on itse asiassa aika kuvauksellinen – samaan tapaan kuin Tšernobyl. Vanhojen maustepurkkien ja hyllystön välissä roikkuu hämähäkinseittejä, keittiönkaapit ja seinät on maalattu kirkkaan keltaisiksi kuin jonkun jo vallasta poistuneen poliittisen puolueen kunniaksi.

Keittiön kuumavesihanan käyttäminen saa aikaan ukkosenjyrähdyksen seinän takana, kun vesi alkaa virrata. Suihkussa täytyy odottaa pari minuuttia ennen kuin keittiöstä lähtevä kuuma vesi ehtii toiselle puolen taloa. Käytävät kiertyvät milloin mihinkin suuntaan ja olen varma, että jos hyppäisin, koko talo saattaisi kaatua.

Vessaan johtavan kapean käytävän päässä on noin viisikymmentä senttiä leveä lasiovi. Mennessäni vessaan mietin usein, mitä lasin toisella puolella on. Joskus yöllä kuvittelin näkeväni liikettä sen toisella puolella. Tumma varjo nousi ja laski himmennetyn lasin takana.

Sitten eräänä aamuna tapasin keittiöstä espanjalaisen nuoren miehen, joka ilmoitti asuvansa pienessä huoneessa. Hän työskentelee kaupungissa rakennusmiehenä ja lähtee aikaisin aamulla ja vetäytyy huoneeseensa varhain. Elämme eri aikavyöhykkeillä ja kohtaamme harvoin.

Nämä kaksi taloa, joissa olen nyt asunut, eivät ole vakuuttaneet minua laadullaan. Talot ovat vanhoja ja kylmiä, mutta kaipa niissä on omanlaistaan viehätystä. Vuokraisäntäni sanoi minulle, että vesi on täällä kallista – jopa kalliimpaa kuin lämmitys. Se ei ole suuri ihme, sillä en usko, että tätä taloa lämmitetään lainkaan.

Riisi on kiehunut jo tovin, mutta kana on vielä kokonaisena. Aika tarttua toimeen ukkosen ja hämähäkinverkkojen talossa.

Ostoksilla

Kun olin Australiassa, katselin kaupassa tavaroiden hintoja ja taivastelin, miten kaikki voi olla niin kallista. Italiassa taas laitan silmät kiinni, kun maksan, sillä välillä hirvittää, kuinka paljon ruokaan menee rahaa. Vuokrasta puhumattakaan.

En ole ehkä paras henkilö puhumaan hintatasosta, sillä en tarkalleen muista, kuinka paljon mikäkin maksaa Suomessa. Täällä olen kuitenkin halvimmillaan saanut maitolitran 65 sentillä tarjouksesta ja kalliimmillaan olen maksanut 1,45 euroa. En monesti ymmärrä, mitä mikäkin purkki sisältää, joten otan useimmiten halvinta ja turvallisinta.

Eilen kävin kaupassa ja silmiini sattui raejuuston näköinen purkki, jonka päällä luki ricotta. Tyytyväisenä itseeni pakkasin sen ostoskärryyni ja vasta kotona huomasin, että se ei maistu raejuustolta. Lueskelin netistä, mitä ricotta oikeastaan on, mutta jos totta puhutaan niin en tullut hullua hurskaammaksi.

En vielä ole onnistunut löytämään maitorahkaa paikallisista kaupoista. Sovin tulevan vuokraisäntäni kanssa tapaamisen torstaille kello 18 jolloin käymme paikallisessa supermarketissa. Hän saa selvittää minulle, mitä mikin on ja mihin sitä käytetään. Jos minusta ei kuulu tapaamisen jälkeen, soittakaa poliisit.

Kuvia Veronasta, Julia ja hevosta pizzalla

”Binario 3 ovest”, luki lähtevien junien taululla. Odotimme kolmosraiteella ja katsoimme, kuinka lähijuna Veronaan alkoi ensin välkkyä opastetaululla ja katosi sitten listalta kokonaan. ”Binario 3” ja ”Binario 3 ovest” eivät tarkoittaneetkaan samaa laituria. Kaikki virheet täytyy ilmeisesti tehdä itse ennen kuin oppii tekemään asiat heti oikein. Onneksi ostamamme liput eivät olleet junakohtaiset, joten hyppäsimme seuraavaan.

Aamulla olin katsonut nopeasti netistä, mitä nähtävää Veronassa on. Pian minulla oli neljän pakollisen kohteen lista: Arena di Verona, Casa di Giulietta, Torre dei Lamberti ja Castel San Pietro. Näin jälkeenpäin noista vaikuttavin oli nousu Castel San Pietron kukkulalle, josta näkyi koko Verona. Julian parveke ja patsas olivat turistimaisuudessaankin näkemisen arvoisia, mutta ehkä paikka sopii paremmin rakastavaisille, jotka voivat raaputtaa nimensä seinille tuhansien kirjoitusten joukkoon. Onneksi sain kuitenkin kuvan itsestäni käsi Julian patsaan rinnalla, sillä se taitaa kuulua Veronan pakko tehdä, jos olet turisti -listalle.

Iltapäivän aikaan pysähdyimme puiden alle syömään pikkuisessa ravintolassa. Itse tilasin pizzan, jossa oli ainakin hevosta, oliiveja ja jotakin juustoa. Matkakumppanini Tom ja Glenn söivät lasagnea ja jotakin leivän ja pizzan risteytystä, jonka nimeä en juuri nyt muista. Hevonen sai tuomaristolta erilaisia arvosteluja: koska suuni on tuohea, maku oli minusta varsin mieto, korkeintaan savuinen. Muut vertasivat sitä kalaan.

Päivän kävelyn jälkeen palasimme rautatieasemalle, missä huomasimme, että seuraava lähijuna lähtee vasta kahden tunnin päästä, kun taas nopeampi ja kalliimpi juna lähtee heti. Päätimme odottaa ja kävelimme läheiseen kuppilaan. Keskustelu kääntyi elokuvaklassikoihin ja jossakin vaiheessa möläytin, että en pidä mafiaelokuvista. Istuin selin muihin asiakkaisiin, mutta seuralaisteni ilmeistä näin, että olin sanonut jotakin arkaluonteista. Myöhemmin he sanoivat, että takanani istuva italialaismies oli kääntynyt vihaisena katsomaan minua kun mainitsin mafian.

Yhtäkkiä Verona

Ei se oikeastaan ollut niin yhtäkkistä, sillä matka oli sovittu jo alkuviikosta. Jatkuvuuden takia nimesin kuitenkin kirjoitukseni noin. Tänä lauantaina oli siis vuorossa Romeon ja Julian kotikaupunki, kaunis Verona.

Pääsimme perille, mutta emme tälläkään kertaa ilman kommelluksia. Aamulla odotimme junaa väärällä laiturilla, ja se ehti lähteä. Saapumisemme viivästyi tunnilla, mutta muuten se ei matkaa haitannut.

Huomenna luvassa on kuvia ja tekstiä muun muassa siitä, miltä hevonen maistuu ja miksi Julian patsaan oikea rinta on kiiltää kauniimmin kuin vasen.

Huojuva talo

Asunto numero due, tunnetaan myös nimellä huojuva talo. Nimen alkuperä on aika itsestään selvä, sillä kun kävelee ohutta käytävää pitkin tuntuu kuin talo heiluisi jalkojen alla. En ole vielä päässyt varmuuteen siitä, johtuuko se minusta vai talosta.

Tänään heitin hyvästit ensimmäiselle asunnolleni keskusaseman läheisyydessä ja muutin syvemmälle kaupunkiin, ympärysmuurin sisäpuolelle. Nappasin reppuni ja laukkuni kantoon ja kävelin kaupungin läpi hakemaan avaimet uudelta vuokraisännältäni, joka vaikuttaa niin sanotusti likaiselta leipurilta. Puhtaat jauhot pussissa ja sitä rataa.

Huoneen vuokraajat täällä ovat aivan oma ihmisluokkansa. Ensimmäisen asunnon Fulvio oli oikein mukava miekkonen ja rehellinenkin vielä. Tämän huoneen mies puhuu englantia, mikä antaa aihetta epäilyyn. Kun hain avaimen, hän sanoi, että koko kerrostalon omistaja saattaa vastaan tullessaan kysyä, kuka olet. Vuokraisäntäni mielestä miehelle ei pidä vastata, koska eihän se hänelle kuulu.  Kuka tietää, mistä tässäkin on lopulta kyse.

Lähetin myös kolmannen huoneeni vuokraajalle eilen postia. Jos muistatte, kyseessä on neuroottinen Luigi, joka puhuu taukoamatta ja haluaa vuokralaisekseen kokkaavan siivousintoilijan. Onneksi hän ei tiedä, että imuroin yhteensä kaksi kertaa koko sinä aikana kun olin Australiassa ja että bravuurini keittiössä on keitetyt kananmunat.

Yhtäkaikki mies vastasi minulle ja kertoi elämäntarinansa ja kysyi haluanko käydä jossakin tänä viikonloppuna. Ehdotuksina hänellä oli ostosten tekeminen sekä lentopallo-ottelu. En ole vielä vastannut hänelle, sillä totta puhuakseni minua hiukan pelottaa. Missä on normaalit vuokranantajat, jotka haluavat vain rahaa eivätkä uutta sydänystävää?

Ei Italiassa

Kaikki tietävät, miten kirjasto toimii. Se on iso paikka, jossa on paljon hyllyjä, joissa on paljon kirjoja, joissa on paljon tietoa. Teokset on järjestetty aihealueen ja tekijän mukaan. Kirjan lainaaminen käy helposti, kunhan sen löytää hyllystä.

Mutta ei Italiassa. Kävin hakemassa kurssikirjan Biblioteca universitariosta ja erot kävivät selväksi jo alaovella. Ensinnäkin laukut pitää jättää kirjaston ulkopuolelle. Päivystäjälle ilmoitetaan, miksi on menossa kirjastoon ja hän antaa lapun, jossa lukee päivä ja yleisiä sääntöjä lapun käytöstä. Siihen pitää kirjoittaa oma nimi, osoite ja yhteystiedot.

Lapun kanssa mennään toiseen kerrokseen, jossa on pitkä tiski ja muutamia tietokoneita. Tietokoneelta etsitään kirja, jonka haluaa lainata, minkä jälkeen se tilataan koneelta. Sen jälkeen alkaa parin kymmenen minuutin norkoilu tiskin lähellä, kun joku käy hakemassa kirjan jostakin huippusalaisesta kätköstä. Lopulta hakijan nimi huudetaan ja kirjan saa käydä hakemassa. Samalla tarkistetaan että kirjassa ei ole merkintöjä ja allekirjoitetaan toinen lappu. Ensimmäinen lappu kulkee mukana kourassa, mutta sillä ei erityisemmin tehdä mitään. Italialaiset rakastavat lappuja ja mikään asiointi ei sujuisi ilman lappuja.

Kyynelsilmin minäkin jouduin jättämään lappuni vahtimestarille, kun lähdin. Meillä oli kaunis suhde sen parinkymmenen minuutin ajan, kun sitä kannoin. Ehkä sillä on nyt parempi elämä muiden kaltaistensa lappujen kanssa suuressa laatikossa, johon nainen sen nakkasi.

Kaikki tietävät, miten huutokauppa toimii. Ihmiset tarjoavat rahaa esineistä, joita meklari heille myy. Suurimman tarjouksen tehnyt voittaa ja saa viedä ostamansa tavaran mukanaan.

Mutta ei Italiassa. Kävin eilen pyörähuutokaupassa yliopistokadun lähellä. Tavoitteenani oli ostaa pyörä ja olin varustautunut omasta mielestäni riittävästi: minulla oli lompakko taskussa. Ennen kuin huutokauppa alkoi aidatun alueen eteen alkoi kerääntyä porukkaa, jotka näyttivät lähinnä penkkareitaan juhlivilta abeilta. Siellä oli peruukkeja, turbaaneja, värikkäitä maskeja.

Pyöriä ei myyty sille, kuka tarjoaa niistä eniten vaan sille, joka saa kiinnitettyä myyjän huomion. Tunnin ajan satapäinen opiskelijalauma karjui ja hakkasi kattiloita yrittäen olla se onnekas, jolle pyörä myytäisiin ennalta ilmoitettuun hintaan. Sanomattakin on selvää, että lompakkoni ei ollut tarpeeksi huomiota herättävä.

Seuraavina päivinä ajattelin kierrellä Via Zambonilla ja etsiä bicibici-miehen. Jostakin saa varmaan jonotuslappuja hänellekin.

Kolmastoista soturi

Tänään istuin luennolla ja kuuntelin kun opettaja puhui Eeva-Liisa Mannerista. Jossakin vaiheessa minusta alkoi tuntua, että melkein ymmärsin, mistä hän puhui. Sanoja sieltä täältä, melkein jopa lauseita.

Mieleeni tulee elokuva Kolmastoista soturi, jossa Antonio Banderasin esittämä miekkamies lähtee muukalaisten mukana taistoon ja oppii matkan aikana heidän kielensä. Minuutin mittaisessa kohtauksessa kuvataan juuri sitä prosessia, jota toivon mukaan käyn nyt itsekin.

p.s. yliopisto-opettajuus ei takaa Italiassakaan kummoisia pedagogisia taitoja.

Kuvia Firenzestä ja asioita, joita en ymmärrä

1. Suhteellisuusteoriaa

2. Istuma-ammeita. Ne ovat kuin combi-sukset, joilla pitäisi pystyä hiihtämään sekä perinteistä että vapaata tyyliä, mutta oikeasti niillä ei pysty tekemään kumpaakaan. Istuma-ammeessa ei voi istua eikä seistä. Lisäksi tilaa on niin vähän, että kylmännihkeä suihkuverho liimautuu selkään kuin epätoivottu lähentelijä yökerhossa.

Santa Maria del Fiore

3. Kun ulkona on 15 astetta varjossa ja parvekkeen ovea pidetään auki. Kaikki kysyvät minulta, että enkö ole Suomessa tottunut kylmyyteen ja vastaan aina samoin: ”Kyllä, mutta ulkona.”

Sama toiselta puolelta

4. Sitä, miksi meidän tiskialtaassamme on vain yksi allas.

5. Naisia.

Rauhaa ja East Sidea

6. Sitä, miksi aluslakanan ja peiton väliin pitää laittaa yksi ylimääräinen lakana.

7. Italian konjunktiivin käyttöä.

Ponte Vecchio

8. Sitä, miksi pesukone kääntää kaikki t-paidat aina väärinpäin.

Ponte Santa Trinità, luulen

9. Ylenpalttista kohteliaisuutta. Jos kysyn joltakulta, onko hänellä nälkä ja haluaako hän syödä lounasta, jonka aion tehdä, minusta siihen on kaksi mahdollista vastausta: kyllä kiitos ja ei kiitos. Ehkä se riippuu kulttuurista, mutta tämä on jo liikaa: ”Oi voi, söin juuri. Sori, mutta en taida pystyä syömään juuri nyt mitään. Sori oikeasti, ei kai tämä haittaa.” Hemmo hei, kosintojakin on torjuttu Suomessa vähemmällä.

Uutta ja vanhaa

10. Vihaisia nuoria miehiä, jotka valittavat kaikesta.