In bocca al lupo!

Ensimmäiset arkipäivät Bolognassa on kohta vietetty ja ne ovat muistuttaneet kovasti toisiaan. Kiihtyvällä tahdilla olen soitellut ilmoituksista, joissa tarjotaan huonetta vuokralle. Eilisistä kahdesta katsomastani asunnosta yhdestä olen saanut vastauksen, että he ottavat jonkun muun vuodeksi asumaan. Toinen ei ole vastannut puheluihin tai viesteihin.

Saksalainen vaihtari neuvoi minua valehtelemaan, että aion olla Bolognassa vuoden ajan, jolloin huoneen löytäminen olisi helpompaa. Aluksi ajattelin, että eihän se olisi oikein, mutta moraali rappeutuu nopeasti, kun yöt kylmenevät. Toisaalta voin asua tässä asunnossa, jossa nyt olen, aina 13. päivään lokakuuta, mikä tarkoittaa, että minulla on vielä kokonainen viikko aikaa soitella ja etsiä.

Tänään kävin katsomassa asuntoa, joka ikävä kyllä on vuokralla vasta marraskuun alusta alkaen. Asuntoa näytti minulle Luigin ja Woody Allenin lehtolapsi, joka ensimmäiseksi kysyi olenko janoinen ja tarjosi vettä. Epäluuloisena katsoin, että lähdevesipullo oli avaamaton ja odotin, että hän ottaa ensimmäisen huikan.

Seuraavan puolen tunnin ajan mies raapi päätään ja selitti nopeaan tahtiin, mikä edellisissä vuokralaisissa oli ollut vikana. Yksi oli kuulemma pitänyt oveaan kiinni, ja toinen oli tehnyt ruokaa yksin. Itse hän ei pidä ruoanlaittamisesta, joten hänestä on mukavaa laittaa ruokaa yhdessä muiden kanssa. Tai siis se, että muut laittavat ruokaa hänelle. Tuolla määritelmällä minäkin suorastaan rakastan ruoanlaittoa.

Suden suuhun, in bocca al lupo, sanoivat jo antiikin roomalaiset. Saman onnentoivotuksen minulle sanoi myös edellinen mies, jolle soitin asunnosta ja joka kertoi haluavansa vuokralaisen vuodeksi.

p.s. kaupasta löytämäni lajitelma erilaisia lihasärpimiä oli herkullinen.

Mies, joka kuiskasi ”Bici” ja muita italialaisia kohtaamisia

Pyörän hankkiminen on Bolognassa helppoa. Toimivan kulkupelin voi saada kympillä, jos tietää oikeat ihmiset. Via Zambonilla, jonka varrelle Bolognan yliopisto keskittyy, seisoo karvaisia italialaisia, jotka seisovat sivukujan suulla ja kuiskailevat ohimeneville ihmisille.

”Bici, bici”, he sanovat. ”Pyöriä, pyöriä.” En ole vielä ostanut pyörää, sillä minulla ei vielä ole asuntoa, mutta kunhan sen löydän niin saatan käydä kauppaa näiden myyntimiesten kanssa. On julkinen salaisuus, että pyörät ovat varastettuja, mutta aina ei toki ole näin: joskus pyörä varastetaan vasta kun ostaja on antanut rahat. Pyörätrokareilla nimittäin on kertoman mukaan katkaisupihdit, joilla he katkovat lukot, minkä jälkeen ostaja on pyörän onnellinen uusi omistaja.

Eilen katsomassani asunnossa asui mukavanoloinen pariskunta, jotka halusivat harjoitella englantia, mutta tänään he lähettivät viestin, että olivat valinneet huoneeseen jonkun tytön. Viestissä he pahoittelivat kovasti valintaansa ja halusivat tavata myöhemmin. En ole aivan varma, onko tämä italialaista kohteliaisuutta vai yritys syödä pelkät kirsikat kakun päältä.

Tänään kävin katsomassa myös kahta muuta asuntoa, joista toisessa asui Blink-182:n rumpali ja toisessa italialainen lääkäri. Jälkimmäisen ongelma on se, että se on kaukana kaupungista, mutta huone itsessään oli todella hieno. Hintaa huoneelle Bolognassa tulee kuukaudessa hintaa noin 400–500 euroa, joten asumisella ei täällä säästä. Huomenna soitan heille ja kuulen, miten pikadeittimme olivat menneet ja saanko ruusun ruususeremoniassa.

Uusi identiteetti

Eräs ystäväni sanoi minulle, että vaihdon aikana voi aivan hyvin luoda itsestään sellaisen kuin haluaa olla, sillä vanhat vaikutelmat eivät enää sido mihinkään muottiin. Kovin huomattavasta muutoksesta ei omalla kohdallani ole kyse, mutta huomaan kyllä, että italian käyttäminen vaikuttaa siihen, minkälainen ihminen olen. Sanavarastoni on niin pieni, etten kykene aina ilmaisemaan niitä asioita, jotka haluan. Onneksi olen ollut täällä vasta pari päivää ja hädän tullessa voin keskustella englanniksi muiden vaihtareiden kanssa.

Vaikka uusi minäni täällä ei ole järin erilainen suomalaisesta minästäni, Italian valtio auttaa minua muutosprosessissani antamalla minulle uuden nimen. Tänään nimittäin kävin paikallisessa toimistossa hakemassa codice fiscalen, joka on jonkinlainen tunnistuskoodi, jota tarvitaan esimerkiksi vuokrasopimusta kirjoitettaessa. Käsin täytetyssä lapussa luki nimeni, jonka sitten annoin virkailijalle. Hän naputteli tiedot koneelleen ja pian tulostin sylki ulos uuden identiteettini – tästä lähtien minut tunnettakoon nimellä Vukka Markos. Se kieltämättä kuulostaa hyvin italialaiselta.

Tänään asunnonetsintä jatkuu. Kaikki vaihtarit, joiden kanssa olen jutellut, ovat olleet stressaantuneita, koska sopivaa huonetta ei tunnu löytyvän. Itsekin olen oppinut arvostamaan PSOASin palveluita aivan eri tavalla. Sormet ristiin!

Alku aina hankalaa

Bolognan asuntotilanne on vaihto-opiskelijan näkökulmasta varsin kehno, ja asioituani päivän italialaisissa toimistoissa alan taas arvostaa Suomea aivan eri tavalla. Varsinaiseen byrokratiaan en ole vielä edes törmännyt, mutta pelkkä kansainvälinen yksikkö ja asuntotoimisto saavat pudistelemaan päätään.

Olen taas siinä vaiheessa, että huomaan kaiken kielteisen enkä paljoakaan myönteistä. Siksi kirjoitankin nyt sekä positiivisista että negatiivisista asioista, jotta universumin tasapaino säilyisi.

Ensinnäkin Bolognassa on vaikea löytyy vuokra-asuntoa vain muutamaksi kuukaudeksi, sillä samoista paikoista kilpailee paikallisia, jotka etsivät asuinpaikkaa pitemmäksi aikaa. Ja sattuvat vielä puhumaan italiaa. Asuntotoimiston nainen naputteli konettaan hetken aikaa ja ilmoitti sitten, että heillä ei oikein ole sopivia huoneita minulle. Etsintä siis jatkuu omin voimin.

Positiivisena huomautuksena sanottakoon, että Bologna vaikuttaa mukavalta kaupungilta, jota turismi ei ole vielä turmellut. Kaduilta puuttuvat sateenvarjon kädensijaan solmitun huivin perässä huitovat amerikkalaiset ja kamerallaan sata kuvaa sekunnissa räpsivät aasialaiset. Kaupunki on myös puhdas ja joka kulmasta löytyy uusia mielenkiintoisia pikkukauppoja.

Huomattakoon myös, että myös Bologna on kokenut saksalaisten invaasion. Tämänhetkisessä asuinpaikassani asuu mukava saksalainen, joka puhuu italiaakin, ja aiemmin päivällä tapasin kaksi saksalaista, jotka eivät puhuneet italiaa. Tämänhetkiset kontaktini rajoittuvat siis taas kerran saksalaisiin. En ole ihan varma, onko se hyvä vai paha.

Asunnonhaku jatkuu, mutta illalla on luvassa jalkapallo-ottelu irkkubaarissa, jossa toivottavasti on muitakin kuin saksalaisia.

A Bologna!

Historia toistaa itseään. Kun lähdin Australiaan, muistan miten minua tervehti Taipeissa kuuman kostea löyhkä, jollainen kehittyy vain pohjoisten leveysasteiden alapuolella. Tänään Milanon lentokentällä samanlainen haju leijui sieraimiin heti kun astuin Italian maaperälle. Lämpöä oli 28 astetta ja Tampereella päälle kiskaistut farkut ja pitkähihaiset alkoivat heti hiostaa.

Ensimmäisenä huomasin italialaisista sen, että paitojen kaula-aukot olivat kovin alhaalla. Miehillä nimittäin. Rintakarvat tunkivat esiin v-mallin aukoista siinä määrin, ettei niihin voinut olla kiinnittämättä huomiota. Muuten ensivaikutelma Italiasta oli se, että taustamelun määrää oli käännetty pykälä ylöspäin Suomeen verrattuna; juna Milanosta Bolognaan oli äänekkäin kulkuväline, mihin olen koskaan astunut.

Löysin myös kohtuullisen helposti majapaikkaani, jonka löysin Airbnb.com-nimisestä palvelusta. Siitä kirjoitan myöhemmin tarkemmin. Nyt valmistaudun ottamaan haltuun Bolognan yliopiston ja sukeltamaan asunnonetsinnän monimutkaiseen maailmaan.

Viimeistä päivää

Pari päivää sitten kauhistuin selatessani lööppejä iltapäivälehden nettisivuilta. Jutussa oli kuva maapallosta ja huomioni kiinnittyi isolla painettuihin sanoihin ”iskeytyy maahan”. Ennen kuin luin otsikon tarkemmin ehdin jo ajatella, että tähänkö se nyt päättyy. Asteroidi tuhoaa ihmiselämän maapallolta juuri kun olen lähdössä vaihtoon. Sekunnin ajan ehdin kuvitella mitä tekisin, jos tietäisin, että kaikki päättyy huomenna. Sitten tajusin, että olin joutunut ajattelemaan sitä jo pitemmän aikaa.

Elämääni ei iskeytynyt linja-auton kokoinen läjä avaruusromua vaan kasvava tietoisuus siitä, että kolme vuotta kestäneellä parisuhteellani oli viimeinen käyttöpäivä, joka sattuman oikusta oli sama kuin junalippuni matkustuspäivä. Olimme tehneet periaatepäätöksen jo muutamaa viikkoa, ehkä jopa kuukautta, aiemmin, mutta tiesimme molemmat, että emme osaa erota ennen kuin toinen lähtee maasta. Kun yhä välittää, viimeisen kerran pelko muuttuu vielä yhden kerran toiveeksi.

Se vaihtelee, mitä kukin tekisi, jos asteroidi todella olisi iskeytymässä maahan. ”Hyppään benji-hypyn”, ”syön puoli kiloa Kinder Maxeja kerralla” tai ”sanon Pertti-enolle, että koko suku näkee, että se on tupee”. Kuvitellut mieliteot vaihtelevat mässäyksestä suunsa puhtaaksi puhumiseen, mutta aina se, että elää kuin viimeistä päivää ei tarkoita, että tekisi asioita, joita ei ole ennen uskaltanut tehdä. Kun tiimalasissa tippuvat hiekanjyvät pystyy laskemaan, arkiset asiat muuttuvat painokkaiksi. Teehetki tai tonnikalamunakas voi olla yhtä arvokas kokemus kuin sadan metrin vapaapudotus köysi nilkoissa.

Onneksi sillä, että litistyy taivaalta putoavan linja-auton alle ja sillä, että eroaminen tuntuu kuin avaruusonnikka putoaisi niskaan, on yksi suuri ero. Toisesta selviää hengissä. Aamu valkenee. Tämän blogin kirjoittajalle aurinko nousee Bolognassa. Toisille se nousee Suomessa, vaikkei aina siltä tunnukaan.

Näin loogisesti ajateltuna

"Miksi sinun pitää taas lähteä?" mummoni kysyi, kun näin hänet ehkä viimeistä kertaa ennen Italian-vaihtoa. Sitä voisi kuvitella, että tuollaiseen kysymykseen olisi jo keksinyt vastaukset siinä vaiheessa, kun asunto on tyhjennetty ja matkaan on aikaa enää pari päivää.

Ihminen on hyvä keksimään järjellisiä syitä toiminnalleen, vaikka tekisi päätökset hetken mielijohteesta. Australian-vaihdon jälkeen ajattelin, että en enää lähde Suomesta, kun kerran pääsin tänne takaisin. Kesti kuukausi, ja olin hakemassa Bolognan yliopistoon vaihtoon.

Saattaa olla, että ajattelin, että otan kaiken irti opiskeluajoistani ja kerrytän kulttuurista pääomaa opintopisteiden rinnalla. Opiskelin muutaman vuoden italiaa silloin, kun sitä vielä pystyi opiskelemaan kielikeskuksessa, ja jos en lähtisi vaihtoon, unohtaisin senkin vähän mitä ehdin oppia.

Ehkäpä Italia oli luonnollinen vaihtokohde antiikin kulttuurin opiskelijalle. Pölyiset kirjat on parempi korvata tomuisilla raunioilla, jotta saa kunnon käsityksen siitä, millaista elämä ennen on ollut.

Päätökseni taustalla voi toki olla myös halu kokea jotain uutta ja pelko siitä, että jos en lähde niin kadun sitä myöhemmin. Noista kahdesta ensimmäinen painaa vaakakupissa enemmän, sillä se suuntautuu eteenpäin eikä taaksepäin. 

En osaa vastata mummoni kysymykseen vielä. Ehkä hänen pitää kysyä samaa vaihdon jälkeen, sillä silloin minulla on ollut kolme ja puoli kuukautta aikaa ajatella.

Myötäpäivään avaa ikkunan Italiaan syyskuun lopussa