Kuvia Milanosta

Ainakin yksi Pohjois-Italian suurista kaupungeista on vielä dokumentoimatta. Tässäpä siis vielä kuvia Milanosta.

Welcome to the Hotel San Tomaso

Istun hotellin sängyllä. Vastapäisellä sängyllä makaa milanolainen mies, joka nykii konemaisesti. Välillä hän nostaa kätensä ilmaan kuin rock-konsertissa ja tanssii musiikin mukaan. Kukaan muu ei kuule tätä musiikkia. Ehkä.

Saavuin Hotel San Tomasoon eilen ja paikka vaikutti varsin mukiinmenevältä hintaansa nähden. 18 euroa neljän hengen jaetusta huoneesta on hyvä hinta, varsinkin kun ottaa huomioon Milanon hintatason.

Huoneessa oli aasialaisen näköinen mies, joka kertoi olevansa Afganistanista. Kun kerroin olevani Suomesta, hän kysyi puhunko norjaa. Vastasin ruotsiksi ja puhuimme hetken kummallista sekakieltä, johon kuului osasia englannista, italiasta, ruotsista ja norjasta.

Kierreltyäni kaupungilla palasin huoneeseen ja pian ovesta astui seuraava asukas. Sisääntulo oli kuin kesäteatterinäytelmästä: pitkä ja laiha lommoposki asteli sisään päätään kummasti ketkuttaen. Hänen huulilleen oli jähmettynyt pieni virne, joka leveni aina kun hän vastasi kysymyksiini.

”Milanosta”, hän sanoi kuin se olisi ollut parempikin vitsi. Sitten hän alkoi pyörittää kättään ja tanssia paikoillaan. En ollut varma, oliko kyseessä pakkoliikkeet vai verryttely. Nähtyäni hänen sadetanssinsa en tullut kysyneeksi ainoaa kysymystä, johon olisin halunnut vastauksen: mitä milanolainen mies tekee milanolaisessa hotellissa?

Epäsiisti mies, jonka toisesta sukasta pilkotti epäsiisti isovarvas, oikaisi itsensä sängylleen ja alkoi katsoa sarjoja tietokoneeltaan. Lukitsin tavarani visusti ja lähdin kaupungille. Tapasin saksalaisen Bolognan kaverini, joka on työharjoittelussa Milanossa ja lähdimme etsimään baaria. Parin tunnin etsimisen jälkeen maksoimme seitsemän euroa oluttuopista ja surkuttelimme kovaa kohtaloamme – sekä oluen hintaa, että Bolognasta lähtemistä.

Kun palasin, milanolainen mies nukkui sängyllään vaatteet päällään. Iltatoimien jälkeen pujahdin omaan sänkyyni odottamaan seuraavaa päivää. Keskellä yötä heräsin ääniin, joita en heti osannut selittää. Kuvittelin, että afganistanilainen mies katsoo elokuvaa kännykästään, joten pyysin häntä laittamaan sitä pienemmälle. Hän katsoi minua – ainakin luulen niin, sillä huoneessa oli aika pimeää – ja sanoi sitten italiaksi milanolaisella saman asian. Tajusin, että elviksemme katsoi toimintaelokuvaa. Onneksi hän pian ymmärsi viedä koneensa ja itsensä ulos huoneesta.

Heräsin siihen, kun joku sanoo minulle, että hän on aikaisemmin nukkunut sängyssäni, mutta voi mennä neljänteen sänkyyn nukkumaan Kiva tietää näin aamukolmelta.. Miehen puheenparresta en saanut ihan selvää, mutta se saattoi olla englantilainen.

Viideltä heräsin siihen, että joku tanssii sänkyni vieressä. Ikkunasta tulevassa katulampun loisteessa erotin hänen ääriviivansa. Olin tunnistavinani nämä liikkeet. Sama nykivä lantionliike, ilmaa pumppaava nyrkki ja keuhkoissa rahiseva hengitys. Makasin hetken silmät auki, mutta kun hahmo kaatui vyötäröltä eteenpäin ja alkoi rummuttaa sänkyni jalkopäätä ja jalkojani, kysyin, että mitä hän oikein tekee.

Hahmo ei vastannut. Hän näytti siltä, kuin hän olisi menossa johonkin, mutta ainoa tapa liikkua oli tanssia sentti sentiltä eteenpäin. Hän toisti saman liikkeen puolen tusinaa kertaa ja nytkähti sitten toiseen. Kysyin uudestaan, mitä hän tekee. Tällä kertaa hän vastasi, eikä aksentti ollut italialainen. Mies veti esiin kännykkänsä, teki muutaman balettihypyn sänkyni vierustaa pitkin ja heijasti jokaisella hypyllä näytön valoa kasvoilleni. Sitten hän sipsutti huoneen nurkkaan, jossa hän seisoi hetken paikoillaan liimautuneena kaappia vasten ja jatkoi sitten tanssimista.

Jostain syystä uni ei tullut aivan heti silmään huolimatta siitä, että tämä uusi tulokas lähti käytävään hortoilemaan heti esityksensä jälkeen. Kun afganistanilainen poika herää, kysyn häneltä, kuuleeko hän musiikin – koska kaikki muut ilmeisesti kuulevat.

Kaksi tornia

Olen kivunnut kaupungin korkeimpaan torniin melkein kaikissa matkakohteissani. Pisa, Venetsia, Verona ja Siena on ainakin pikaisen laskutoimituksen jälkeen nähty korkealta. Huvittavaa kyllä listalta puuttuu rakas Bologna ja sen kuuluisat kaksi tornia.

Alkuaikoina en ehtinyt kiertää Bolognaa ja nyt viime viikkoina tornin ovessa on ollut lappu, joka kertoo, että tornia restauroidaan ja se avataan piakkoin uudestaan. Pari päivää sitten, kun aurinko paistoi siniseltä taivaalta, lähdin kamerani kanssa kiertämään Bolognaa. Minulla oli suunnitelma.

Tornin ovessa oli yhä sama lappu, joten kävelin sen alakerroksessa sijaitsevaan kauppaan. Esittelin itseni suomalaiseksi journalistiksi, joka tekee juttua Bolognasta. Kerroin, että minulle olisi elintärkeää päästä kiipeämään torniin. Kauppias kertoi restauraatiosta, mutta ei osannut auttaa muuten. Hän lähetti minun Piazza Maggioren infopisteeseen, jossa toistin tarinani.

Infopaikan nainen katseli minua silmälasiensa yli ja ilmoitti jyrkästi, ettei torniin voi nyt nousta. Kysyin numeroa, johon soittaa ja tiedustella tilannetta. Taas jyrkkä kieltäytyminen. Sen jälkeen hän ehdotti muutamaa näköalapaikkaa, jotka olen jo käynyt katsomassa, kuten San Michele in boscon. Kiitin ja käännyin kannoillani.

Ehkä toisaalta on hyvä, että jotakin jää hampaankoloon. Ehkä se tarkoittaa, että vielä joku päivä palaan piirtämään pisteen iin päälle.

Suunta länteen, sitten pohjoiseen

Viimeinen Pohjois-Italian suurista kaupungeista on vielä valloittamatta. Onneksi siihenkin tarjoutuu mahdollisuus torstaina, kun jätän Bolognan taakseni. Lentoni lähtee Linaten lentokentältä Milanosta perjantaina, mutta huonojen säidenkin takia en halua matkustaa junalla vasta kyseisenä päivänä.

Hotellin – tai ehkä pikemminkin hostellin – nimi on Hotel San Tomaso ja nähtäväksi jää, minkälainen se on. Onneksi se on tarpeeksi lähellä keskusrautatieasemaa, joten minun ei tarvitse läkähdyttää itseäni matkatavaroitani kantamalla.

Eilen illalla heitin jälleen hyvästit eräällä ystävälleni, koska hän ajatteli panostaa tentteihin lukemiseen loppuviikon. Vietimme melkeinpä perinteeksi muodostuneen pokeri-illan, ja tällä kertaa neiti Fortuna seisoi olkapääni takana, sillä voitin ensimmäiseltä kierrokselta huimaavat kuusi euroa. Toisen kierroksen vei englantilainen ystäväni hiuksianostattavan finaalin jälkeen.

Vanhana lähtijänä huomaan taas lähtemisen merkit. Olen vaihtanut tavanomaiset -2.0-vahvuiset lasini nostalgialaseihin. Kaikella mitä teen on erityistä painoa. Voin laskea iltani Bolognassa ja suuripiirteinen suunnitelma niiden kululle on jo tehty.

Mutta katse eteenpäin! Niille kotimaan ystävilleni, jotka tätä sattuvat lukemaan, ehdotan uutta perinnettä: pokeri-ilta aina silloin tällöin kaikkien arjen urien lomassakin.

Viimeisiä kertoja

Ensi viikon perjantaina vaihto-opiskeluni Italiassa loppuu. Aika on mennyt kovin nopeaa, mutta alan jo mielessäni orientoitua Suomeen palaamiseen. Viime päivät ovat menneet sängyn pohjalla sairastaen, joten mitään uutta kerrottavaa Bolognasta minulla ei juuri ole. Kavereita on lähtenyt takaisin koteihinsa ja minä taidan olla viimeisiä puolen vuoden miehiä, joille heittää hyvästit.

Nyt voin taas alkaa laskea viimeisiä kertoja, kuten minulla on tapana. Äsken maksoin viimeistä kertaa vuokraa tästä Luigilandiasta. Ehkä minulla tulee ikävä vuokraisännän tapaa henkäillä hämmästyksestä kun hän katselee uutisia. Tai tärykalvot repivää naurua kun hän katsoo italialaisten kummallisia keskusteluohjelmia.

Onneksi viimeisten kertojen mukana tulee aina ensimmäisiä kertoja. Joku ovi sulkeutuu ja toinen avautuu. Tällä blogilla on ollut omat hienot hetkensä himmeämpien päivien välissä. Toivottavasti lukijoilla on ollut edes sadasosan verran yhtä hauskaa kuin minulla.

Onneksi sarjabloggaaja ei pääse raidoistaan. Niille, jotka eivät ole lukeneet blogia sukulaissuhteen tai ystävyyden vuoksi, voin kertoa, että kirjoittajan seuraava blogi käsittelee työnhakua. Se on juuri nyt rakennusvaiheessa, mutta julkaistaneen virallisesti parin viikon sisällä.

Kyyneleitä ei silti vielä tarvitse vuodattaa, sillä viikossa ehtii vielä paljon.

Lunta tuli tupaan

Sääennusteet pitivät paikkaansa ja Bologna sai eilen ensimmäisen kunnon lumipeitteen. Aluksi sade tuli räntänä, mutta eilen pakkanen alkoi kiristyä ja sade muuttui lumeksi. Autoja ja katuja peittävät nyt paksut nietokset. Parhaimmillaan lumen paksuus on monia kymmeniä senttejä.

Kaupungin liikenne on ymmärrettävästi aika sekaisin ja esimerkiksi junat ovat useita tunteja myöhässä tai peruttu kokonaan. Autot liukastelevat auraamattomilla kaduilla, ja holvikäytävät suovat vain hiukan suojaa loskalta.

Pakkasella oli tuliaisenaan myös jokin tauti, joten seuraavat päivät menevät pedin perukoilla kuumetta potien. Toivottavasti se menee nopeasti ohi niin pääsen kuvaamaan lumista Bolognaa ja viettämään viimeiset viikkoni hyvissä voimin.

Yhtäkkiä San Marino

Viikkojen hiljaiselon jälkeen hyppäsin raiteille ja suuntasin ulkomaille. Vuorossa oli yksi maailman pikkuvaltioista – San Marino. Bolognasta matka kesti vain noin kaksi ja puoli tuntia ja tuli maksamaan 25 euroa. Aika halpa ulkomaanmatkaksi.

Sää ei kuitenkaan suosinut meitä, sillä taivas oli harmaa ja maa märkä. San Marinon historiallinen keskusta on korkealla kukkulan päällä, joten osa sateesta tuli räntänä. Maisemista en osaa sanoa, sillä sumu peitti näkymän alas maaseudulle.

Bussissa oli paljon venäläisiä ja San Marinon ohuilla kaduilla kävi ilmi, että paikka on suosittu ostoskohde, sillä pikkuvaltiossa ei ole arvonlisäveroa. Koska paikka oli varsinainen turistirysä, en ole ihan varma oliko siellä edes erityisen halpaa.

Säästä huolimatta oli mukava päästä hetkeksi pois Bolognasta ja katkaista arkinen elämä hetkeksi. Oikeaan lomailuun kevät tai syksy olisi kuitenkin se oikea vuodenaika. Nyt tuomisina oli harmaiden valokuvien lisäksi takkiin hiipinyt vilu, jota ensi viikon sääennuste ei paljoa lämmitä.

Vuokraisäntärintamalta ei mitään uutta

Luigilandiassa ei mikään muutu. Kaksi minuuttia sitten ovisummeri soi, ja vuokraisäntäni jokailtainen pizza kuljetettiin nälkäiselle odottajalle. Minuutti sitten hän nauroi kovemmin kuin kukaan tuntemani lempiohjelmalleen televisiossa. Minuutti tästä eteenpäin hän vetäisee henkeä yllättyneenä.

Erehdyin menemään keittiöön äsken. Luigi oli vielä huoneessaan ja luulin jo onnenpäiväni koittaneen, kun hän ei välittömästi kurkistanut keittiöön. Laitoin videon pyörimään ja aloin katsella sitä. Mutta harva ihminen tässä maailmassa muuttuu.

Seuraava kymmenen minuutin interaktio – tai kutsutaan sitä vaikka aktioksi, koska se oli varsin yksipuolista – käsitteli tuttuja aiheita. Yritin muistella niitä tätä kirjoittaessani, mutta ne olivat niin arkipäiväisiä, että ne menivät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Yksi aiheista taisi olla vanhat kunnon ruokailutottumukset: söin raejuustoa ja Luigi sai siitä pontta kertoa minulle, siitä miten hänkin pitää nopeasti syömisestä. Muita aiheita listalla tänään olivat rikki mennyt muistikortti ja se, minkä kokoisia muistikortteja hän oli kaksi vuotta sitten aikonut ostaa.

Minun pitää kestää tätä papupataa vielä kaksi viikkoa, sitten saan palata tuppisuiden suomalaisten pariin.

Maanjäristys

Tänään Pohjois-Italiaa on ilmeisesti ravistellut pieni maanjäristys. Keskus oli Reggio Emiliassa, joka ei ole kovinkaan kaukana Bolognasta. Harmikseni en itse tuntenut tänään mitään, vaikka muutamat muut bolognalaiset olivat kuulemma huomanneet tärinän. Parempi tietenkin näin päin.

Maanjäristystä ei kyllä ole koskaan elämässä tullut vastaan, joten nyt voin melkein laittaa rastin siihen ruutuun.

Kuvia Bardonecchiasta ja tarinoita itseluottamuksesta

Kun suomalainen sanoo, että hän osaa jotakin hyvin, se tarkoittaa yleensä, että hän osaa asian hyvin. Luultavasti todella hyvin. Jos suomalaisen suusta kuuluu ”En minä nyt erityisen hyvä ole”, se voi tarkoittaa, että hän on todella hyvä tai sitten sanojensa mukaisesti ei erityisen hyvä.

Matkoillani olen törmännyt muiden kulttuurien tapaan markkinoida itseään. Päällimmäisenä mieleen nousee Suomessakin käyneet englantilaispojat, joiden kanssa kielimuuri kävi joskus ilmeiseksi. Etenkin toisella heistä on joko rautainen itseluottamus tai rautaiset silmälaput. Ennen luistelureissua hän sanoi olevansa varsin hyvä luistelemaan. Hän ei ollut.

Suomessa hän kertoi olevansa varsin hyvä ampumaan. Hän ampui kaikki ohi. Melkein samaan hengenvetoon hän kertoi olleensa hyvä soittamaan kitaraa. Kun hän tarttui soittimeen, siitä ei välttämättä näkynyt jälkeäkään. Tässä vaiheessa säädin kielelliset vastaanottimeni uuteen asentoon ja tajusin, että kyseessä ei välttämättä sittenkään ole ne edellä mainitut rautaiset silmälaput vaan vain erilainen tapa ilmaista sama asia. Minun pitää vaan osata siirtää ylisanat jatkumolla oikeaan paikkaan: ’varsin hyvä’ on ’oikeastaan aika huono’, ’todella hyvä’ on ’ihan ok’, ’suorastaan virtuoosimaisen täydellinen’ on ’ihan hyvä’.

Lopuksi myös pari kuvaa Bardonecchian kauniista maisemista.

Ja takaisin studioon

Laskettelut on lasketeltu ja nyt alkaa jo tuntua, että kohta jätän Bolognan taakseni. Viikolle on pitänyt jo suunnitella viimeisiä iltoja siinä ja siinä paikassa, ja osa kavereista lähtee jo viikonloppuna. Onneksi ihmisaivot kääntävät asioita myönteisiksi, ja minustakin on alkanut jo pikku hiljaa tuntua, että voin jättää tämän vaiheen elämästä taakseni hyvillä mielin.

Tällä viikolla on luvassa muutamia kuvia Bardonecchiasta, sekä tarinoita siitä, miten eri kulttuureista tulevilla on eri tavat ilmaista oman osaamisensa taso. Suomeksi sanottuna siis itsekehusta.

Urani r&b-laulajana

Minua ei lakkaa hämmästyttämästä partureiden ihmeellinen maailma. Tänään pulitin taas viisitoista euroa siitä hyvästä, että pääsin istumaan tunniksi parturintuoliin. Tällä kertaa pyysin myös trimmauksen parralleni.

Kielimuurista huolimatta kokonaisuus oli jotakuinkin onnistunut. Nyt näytän – partani puolesta –siltä kuin aloittelisin uraani rhytm and bluesin parissa. Kokeilisin laulaa, mutta vuokraisäntäni on kotona ja hän tulisi juttelemaan minulle, joten minun täytyy odottaa hetkinen ennen kuin voin kokeilla, onko lauluääneni partani veroinen.

Huomenna, torstain ja perjantain välisenä yönä, alkaa kauan odottamani laskettelumatka. Paluu on sunnuntaina, joten Myötäpäivään-blogi hiljenee taas hetkeksi. Ei silti huolta, vielä on luvassa pari viikkoa hupia ennen kuin Un viaggio in Italia saavuttaa päätepisteensä.

Uusi arki Bolognassa

Ennenaikaisen kevään ylistys näyttää olleen juurikin sitä – ennenaikaista. Lämpötilat Bolognassa ovat viime päivinä pysytelleet parin plusasteen puolella ja yöllä on ollut pakkasiakin. Paksu talvitakki, jota kirosin Milanossa, on ansainnut hyvitteleviä kiitoksia monta kertaa.

Italiaan paluuni jälkeen elämäni on ollut hyvin Bologna-painotteista. Muita vaivaavat opiskelukiireet ja yleinen taisteluväsymys, joten emme ole käyneet matkailemassakaan. Onneksi torstaina alkaa parin päivän laskettelureissu Torinoon, josta toivottavasti tulee tämän vaihdon huipennus, sillä sen jälkeen ihmiset alkavat palailla koteihinsa.

Kalenteri näyttää kohdallani täysin tyhjää, mikä on aiheuttanut sekä syviä onnentunteita että perinpohjaista tylsistymistä. Olen täyttänyt päiväni urheilulla sekä työnhaulla. Päivät vierivät melkeinpä huomaamatta. Mieleeni nousee Australian lämpimät päivät, jolloin makoilin patiollani ja luin kirjoja auringonpaisteessa. Täällä tosin ilmat eivät ole yhtä suotuisia.

Mitä yhteistä on iPhonella ja järjestetyllä avioliitolla?

Vanhan anekdootin Fordin T-mallia sai minkä värisenä tahansa kunhan se oli musta. Sata vuotta myöhemmin sama voitaisiin sanoa ensimmäisten sukupolvien iPhoneista. Nokialla puolestaan oli valikoima epämääräisiä numero- ja kirjainyhdistelmiä, joista valitseminen vaati niiden ominaisuuksiin perehtymistä.

Nokialla oli tietysti omat lippulaivamallinsa, mutta niiden lisäksi vaihtoehtoja oli valtavasti. Applen menestykselle ja Nokian alamäelle on olemassa lukemattomia syitä, mutta yksi tekijä iPhonen ja koko iTuoteperheen menestyksen takana on se, että karsitut vaihtoehdot yksinkertaistavat kuluttajan päätösprosessia. Tämän kirjoituksen ytimenä on kuitenkin se, että vaihtoehtojen vähyys myös muuttaa myös valintaan suhtautumista ei pelkästään sen tekemistä.

Ihmismielelle on ominaista, että omat valinnat pyritään järkeistämään, vaikka alun perin niille ei välttämättä ollut rationaalista syytä. Ne myös pyritään näkemään positiivisessa valossa. Otetaan esimerkki: kun päätin vaihtopaikkaani, minulla oli kaksi vaihtoehtoa. Firenze tai Bologna. Sattuman perusteella valitsin Bolognan ensimmäiseksi valinnakseni. Vähän aikaa sitten näin vaihtohakemukseni ja muistin, että minulla oli ollut myös toinen vaihtoehto. Tunsin tehneeni oikean päätöksen, sillä Firenze on mielestäni turistimaisempi siinä missä Bologna on oikeiden italialaisten asuttama eloisa opiskelijakaupunki. Olin siis valintaani tyytyväinen.

Jos taas olisin valinnut Firenzen, olisin epäilemättä pitänyt Firenzeä oikeana valintana, koska se on esimerkiksi kauniimpi ja kulturellimpi kuin Bologna. Mitä jos minulla olisi ollut näiden kahden vaihtoehdon sijaan kaikki Italian yliopistot valittavana? Ensinnäkin valintaprosessi olisi ollut tuskallisempi ja lopulta olisin vain valinnut lähes sattumanvaraisesti jonkun. Jälkeenpäin tietenkin olisin löytänyt valinnalleni järkiperusteet.

Toiseksi olisi saattanut käydä niin, että valitsemani kaupunki ei olisikaan miellyttänyt minua yhtä paljon kuin Bologna nyt. Jos olisin päätynyt Roomaan, olisin ehkä kaivannut Pohjois-Italiaan. Muualla olisin kaivannut historialliseen Roomaan. Ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolen, mutta jos vaihtoehtoja on vähemmän, ehkä aidan toinen puoli kasvaakin heinää.

Psykologit ovat osoittaneet, että juuri näin käy: jos vaihtoehtoja ei ole, sen kanssa opitaan elämään. Kun vaihtoehtojen lukumäärä kasvaa, tyytyväisyys päätökseen laskee, koska sitä verrataan muihin mahdollisuuksiin. ”Mitä jos?” -ajattelu kylvää täten tyytymättömyyden siemenen. Tämä pätee niin älypuhelimen ostamiseen, parisuhteisiin kuin muihin elämän suuriin ja pienempiinkin päätöksiin.

Tästä pääsemmekin otsikon kysymykseen. Länsimaalaiselle ihmiselle ajatus järjestetystä avioliitosta tuntuu vieraalta, sillä puolison valintahan on yksi henkilökohtaisimmista päätöksistä, joita ihminen elämässään tekee. Mutta onko parinhaussa kyse Sen Oikean etsimisen sijaan Sen Oikean Asiaintilan etsintä? Kuinka monta kertaa sitä tapaa kiinnostavan ihmisen, jonka kanssa voisi kuvitella seurustelevansa, mutta käy ilmi, että hän – tai sinä itse – on jo parisuhteessa, muuttamassa toiselle puolen maailmaa tai mikä tahansa miljoonista raskauttavista asiaintiloista. Kun tähdet ovat oikeassa linjassa ja kaksi ihmistä tapaavat Siinä Oikeassa Asiaintilassa, ihmisaivot kääntävät tilanteen siten, että toisesta tuleekin Se Oikea.

Tutkimusten mukaan järjestetyt avioliitot ovat onnellisempia kuin länsimaalaiseen tapaan sovitut. Edellä keskustellun perusteella voidaan esittää, että kyseessä on sama ilmiö kuin iPhonen ostossa: koska vaihtoehtoja on vähän, lopputuloksen kanssa opitaan elämään. Eikä siinä vielä kaikki. Järjestetyssä avioliitossa ei nimittäin ole tilaa ”Mitä jos?” -mietteille. Joskus valintojen runsaus – kutsuttukaan sitä vaikka vapaudeksi – ei olekaan hyvä asia, vaan saattaa johtaa suurempaan onnettomuuteen.

Myöhästymisen lyhyt oppimäärä – katkelma Myötäpäivään-blogin kultaisen käytöksen kirjasta

Italiaan verrattuna suomalaiset ovat täsmällistä kansaa. Jos tapaaminen on sovittu kello kahdeksi, useimmat ovat paikalla kahden aikaan. Ajoissa oleminen osoittaa kunnioitusta vastapuolta kohtaan, myöhästyminen taas kertoo itsekkyydestä.

Kaikki myöhästelevät joskus erinäisistä syistä: ehkä bussi oli lumimyrskyn takia myöhässä, ehkä kissa söi bussikortin. Joissakin tilanteissa myöhästyminen on myös suotavaa, joissakin täysin hyvän tavan vastaista. Tämä lyhyt opas kertaa yleisimmät tilanteet ja antaa käytännön ohjeet niin pinttyneelle myöhästelijälle kuin satunnaiselle kokeilijallekin.

Myöhästymistilanteen yleiset raamit voidaan määritellä kahden muuttujan perusteella. Ne ovat tilanne ja osanottajat. Näistä kahdesta riippuu mikä on se aikaikkuna, jona sovittua tapaamisajankohtaa tulisi noudattaa. Seuraavassa käsitellään näitä kahta muuttujaa muuntelemalla saadut tilanteet.

Tilanne: Virallinen. Osanottajat: 2–99

Aikaikkuna, jolloin  on ihailtavaa saapua sovitulle alueelle (AJOISSA): -20 – -10 min.

Klassinen esimerkki tällaisesta tilanteesta on työpaikkahaastattelu. Jos matkasuunnitelmiin varaa kaksikymmentä minuuttia ylimääräistä, myös yllättävät tilanteet voidaan usein sisällyttää aikatauluun ilman sen tärveltymistä. Koska toinen osapuoli ansaitsee näissä tilanteissa usein erityistä kunnioitusta tai ainakin sen osoittamista, myöhästyminen on erityisen tuomittavaa.

Tilanne: Virallinen. Osanottajat 100–9999.

AJOISSA: -30– -20 min.

Kun osanottajien määrä kasvaa, myös heidän vastuunsa olla ajoissa kasvaa. On eri asia odotuttaa kahta ihmistä kuin kahta sataa. Ylimääräiset minuutit ennen tilaisuuden varsinaista alkamista voi vaikka käyttää siihen, että sukii naamansa sellaiseen kuntoon, että kehtaa esitellä sitä tuhansille ihmisille.

Tilanne: Virallinen. Osanottajat: 10 000–100 000.

AJOISSA: +5 – +30 min.

Jos joutuu tällaiseen tilaisuuteen, ensimmäinen askel on tarkistaa ajokorttiin tai opiskelijakorttiin kirjoitettu nimi. Siinä tapauksessa, että kortissa lukee Lady Gaga, on aivan suotavaa tai jopa odotettavaa olla hivenen myöhässä. Osanottajat ymmärtävät kyllä, että pekonipukuun sonnustautuminen vie tavallista leninkiä enemmän aikaa.

Tilanne: Epävirallinen, julkinen. Osanottajat: 2

AJOISSA: -10 – +3 min.

Tämä on luultavasti yleisin tällä alalla kohdattava  tilanne. Kohtaaminen on sovittu pääkirjaston/kirjakaupan/minkä tahansa tunnistettavan monumentin eteen kello kahdeksitoista. Aikaikkuna on anteeksiantavaisempi kuin virallisissa yhteyksissä, mutta kolmen minuutin myöhästyminen sallitaan ainoastaan samasta syystä kuin moottoritiellä ajetaan aina sataakahdeksaa. Eri kellot saattavat nimittäin olla kierretty hiukan eri asentoon samoin kuin nopeusmittaritkin.

Paikalle ei kuitenkaan kannata saapua kymmentä minuuttia aikaisemmin, sillä julkisella paikalla odottelu aiheuttaa naaman vääntymisen sitruunalle. Jos molemmat saapuvat tapaamiseen muutamaa minuuttia ennen sovittua aikaa, he voivat käyttää ylimääräiset minuutit toistensa onnittelemiseen siitä, että he ovat kunniallisia yhteiskunnan jäseniä.

Tilanne: Epävirallinen, yksityinen. Osanottajat: 3–5.

AJOISSA:  -10 – +7 min.

Jos tapaat julkisella paikalla enemmän kuin yhden ihmisen, on sallittua venyttää saapumista viidellä minuutilla kahdenväliseen tapaamiseen verrattuna, sillä on todennäköistä, että odottelija saa seuralaisen jostakin muusta ryhmänne jäsenestä. Huomattavaa kuitenkin on, että AJOISSA-aikaikkuna on laskettu olettaen, että saapumisajankohta t noudattaa normaalijakaumaa. Ei siis ole hyvien tapojen mukaista aina noudattaa myöhäisintä mahdollista aikaa.

Tilanne: Epävirallinen, yksityinen. Osanottajat: 2.

AJOISSA: +3 – +15 min.

Tämä on toinen yleisesti luonnossa kohdattava asiaintila. Olet sopinut, että näet ystävääsi hänen kotonaan kello kahdeltatoista ja syötte keksiä/juustokakkua/sananne ja ilmoitatte, että menette vanhojen tansseihin jonkun muun kanssa.

Koska tilanteeseen ei kuulu julkista odottelua, aikaikkuna on siirtynyt kokonaisuudessaan aikajanalla oikealle. Ennen sovittua aikaa ei ole soveliasta ilmaantua paikalle, sillä on oletettavaa, että isäntä tai emäntä korjaa likapyykkinsä ja nolon harlekiiniromaaninsa sängyn alle vasta noin minuuttia ennen tapaamisen aiottua ajankohtaa.

Tilanne: Epävirallinen, yksityinen. Osanottajat 3–5.

AJOISSA: +3 – +10 min.

Tilanne on muuten sama, mutta aikaikkuna on viisi minuuttia pienempi, sillä liian myöhään saapuessaan osanottaja tuhlaa paitsi omaansa, myös ainakin kahden muun aikaa. Lisäksi kaveripiirissä saattaa helposti sattua tilanteita, joissa muiden myöhästyessä kaksi ihmistä, joilla ei ole mitään sanottavaa toisilleen joutuvat viettämään epämiellyttävän kauan kahdestaan, vaikka eivät varsinaisesti ole ystäviä.

Tilanne: Epävirallinen, yksityinen. Osanottajat 6–40.

AJOISSA: +30 – +60 min.

Jokaisen sosiaalisen eläimen elämässä koittaa hetki, jolloin hänelle saapuu kutsu juhliin, kotibileisiin tai hippoihin (sanavalinta riippuu siitä, millä vuosituhannella on sattunut syntymään). Jos juhlien on ilmoitettu alkavan kuudelta, käyttäytymistieteellisesti valveutunut kanssaeläjä ajoittaa saapumisensa suomalaisittain varsin myöhään. Tunninkin myöhästyminen on sallittavaa, etenkin siinä tapauksessa, että ei tunne juhlista ketään/ne on kaikki ihan tyhmiä muutenkin/rippipuku kiristää mahan kohdalta (jälleen kysymys on siitä, milloin on syntynyt).

Näiden tilannekohtaisten neuvojen jälkeen on sopiva hetki antaa yleisiä neuvoja myöhästymistilanteessa käyttäytymiseen.

Myöhästymisestä ilmoittaminen

Omasta myöhästymisestä tulee ilmoittaa vastapuolelle ennen kuin on oletettavaa, että hän lähtee siirtymään tapaamispaikalle. Missään tapauksessa ei pidä lähettää pahoittelutekstiviestiä siinä vaiheessa, kun itse astuu kotiovelta kadulle sillä kellonlyömällä, kun pitäisi jo olla kaupungilla. Muista myös, että puhelu on henkilökohtaisempi kuin tekstiviesti. Kirjeet alkavat  kuitenkin olla vanhanaikaisia, elämmehän jo 2000-luvulla.

Myöhästymiseen suhtautuminen

Jos vastapuoli on myöhässä, on tärkeää suhteuttaa reaktio siihen, kuka myöhästelijä on ja kuinka paljon hän on myöhästynyt. Jos olet rahallisesti riippuvainen myöhästelijästä – hän voi esimerkiksi olla pomosi – loihdi huulillesi hurmaava hymy. Usein hyökkäys on paras puolustus, ja käänteinen psykologia johtaa yllättäviin tuloksiin.

Jos myöhästyjä on sinulle läheinen ja vain hiukan myöhässä, voit sivuuttaa tapauksen olankohautuksella. Jos läheinen henkilö myöhästyy paljon, kuvittele puraisevasi sitruunaa, kun hän viimein suvaitsee ilmaantua.  Mikäli myöhästyminen on toistuvaa, voit liittää tervehdykseen myös mykkäkoulua tai muita passiivis-aggressiivisia käyttäytymismalleja.

Suhtautuminen myöhästymiseen suhtautumiseen

Jos huomaat olevasi tilanteessa, jossa myöhästyt edellä mainituista aikaikkunoista, on syytä pyytää anteeksi. Jos sinulla on oikea syy, sen mainitseminen on myös kohteliasta. Tärkeintä on kuitenkin muistaa, että vaikka vastapuoli näyttää haistaneen viikon vanhaa silakkaa, tosiasia on, että sinä olet myöhässä ja tällä tavoin syyllinen vastaanottajan mielentilaan. Anteeksipyyntö ja toistuvissa tapauksissa elämänkatsomuksen uudelleenarviointi tasoittavat kuoppaisenkin tien.

Kuten kultaisen käytöksen kanssa yleensäkin, teot puhuvat puolestaan. Jos kunnioitat sopimiasi tapaamisia ja ihmisiä, joiden kanssa ne sovit, kierrä sisäistä kelloasi vartti eteenpäin ja yllätä iloisesti – ole ajoissa.

(Kaikki tekstissä esiintyneet esimerkit ovat kirjoittajan mielikuvituksen tuotetta, ja kaikki yhteydet oikeisiin ihmisiin ja tilanteisiin ovat sattumaa.)

Yliopistouran viimeinen piste

Tänään koitti se kauan odotettu päivä, kun tein viimeisen tentin Bolognassa. Samalla se oli viimeinen tentti maisterin tutkintoon, sillä helmikuussa valmistun. Edellisestä suullisesta tentistä viisastuneena käytin eilisillan muuhun kuin tenttiin lukemiseen ja sain kirjoitettua muita tekstejä.

Bolognan yliopiston, ainakin humanistisen tieteiden, kokeista sanoittakoon, että ne ovat häpeällisen helppoja. Tietysti tilanteeseen vaikuttaa se, että olen vain pieni erasmus-vaihtari, joka ymmärtää huonosti ja puhuu vielä huonommin italiaa. Tämänpäiväinen koe käsitti osaltani sen, että vastasin opettajan kysymykseen siitä, mistä kirjoitin pienen kirjoitelman kurssin aikana. Kysymys ei siis ollut käsittelemistäni aihealueistani vaan juurikin mitä aihealueet olivat olleet.

Paperiin lävähti lopulta 28/30. Itse olisin noilla näytöillä ansainnut lähinnä avokämmentä poskelle. Toisaalta sainpahan lopetettua opintoni duurisäveleen, ja Bolognan kevät heijasteli kevyttä mielentilaani. Kävin uusimassa salijäsenyyden, joten seuraavan kuukauden ajaksi riittää tekemistä.

Akateemisille opinnoille heilautan nyt kättä ja sanon kiitos kaloista.

Kevät, kuljen asuntooni vanhaan

Suomen paletti oli tummaa murrettuna harmaalla. Milanossa aurinko paistoi, talvitakki kuumotti ja junamatkan värimaailma oli kuin haalennut Jaffa-mainos kyläbaarin ikkunassa.

Myötäpäivään-blogi palaa taas tuttuun päiväjärjestykseen ja luotaa kulttuurien ja ihmisten välisiä syviä vesiä samaan tyyliin kuin ennenkin. Luvassa on ainakin lastuja siitä, miten itseä kehutaan ja kuinka kauan on soveliasta olla myöhässä ja missä tilanteissa.

Nyt kipin kapin kauppaan ja täyttämään ruokakomerot kaikella italialaisella hyvällä – muun muassa iki-ihanalla Pamin UHT-maidolla ja tonnikalalla. Sosiaalisesti kyltymätöntä vuokraisäntää ei ole vielä näkynyt, joten en joudu heti hyppäämään kulttuuriuima-altaan syvään päähän.