perjantai 23. joulukuuta 2011

Hyvää joulua – kaikille!


Bolognan jälkeen Oulu tuntuu varsin pieneltä ja avaralta. Kaupungin paletti on tehty harmaan eri sävyistä, joita muutaman lämpöasteen pilvinen taivas toistaa. Riikan lentokentällä kuullut ensimmäiset suomalaiset keskustelut kirskahtivat korvaan, mutta onneksi välissä kuului myös kaunista Oulun murretta.

Myötäpäivään-blogi rauhoittuu joulun viettoon ja jää odottelemaan uudenvuoden erasmus-invaasiota. Hyvää joulua!

tiistai 20. joulukuuta 2011

Hyvää huomenna, Suomi


Ensimmäinen italiankielinen suullinen koe oli pääosin sellainen kuin odotinkin. Ennen kokeen alkamista odottelimme 45 minuuttia, että opettaja ilmaantuu paikalle. Sitten odottelin tunteroisen, että pari minua edellä ollutta tekee kokeen. Itse koe oli suullisena helpompi, sillä opettaja auttoi niiden asioiden kanssa, joita ei täysin muistanut.

Kurssin aiheena oli latina ja Raamattu. Kirjalistassa oli muutama kirja, jotka olisi ilmeisesti pitänyt lukea, mutta jotka selasin läpi nopeasti. Ne olivat täynnä nimiä ja vuosilukuja, jotka eivät minua hyödytä mitenkään. Niinpä keskityin Raamatun kääntämiseen ja siihen liittyviin ongelmiin.

Itse tentti meni ohi nopeasti ja siinä kävi ilmi, etten oikeastaan osannut asioita, mitä kysyttiin. Ihmetys olikin suuri kun opettaja kirjoitti arvosanaksi 30/30. Monestihan sanotaan valenöyrästi, että en minä osannut mitään, mutta tällä kertaa se oli jopa totta. Asiaan vaikutti varmasti se, että olen vaihto-opiskelija, mutta täysien pisteiden antaminen tuntui huijaamiselta. Kuten sanoin muille käytävässä odottaville opiskelijoille, kurssilla on kaksi arvosanaa: 30/30 niille, jotka eivät tiedä mitään ja niin kutsuttu 30 e lode niille, jotka osaavat asiansa.

Mutta nyt voin viimein unohtaa koulujutut hetkeksi. Tänä iltana on vuorossa jouluateria muiden vaihtareiden kanssa. Huomenaamulla kello seitsemän lähden kohti Milanoa, josta lennän Riikan kautta Ouluun. Pian siis pääsen syömään suomalaista kotiruokaa. Hyvää huomenna, Suomi.

sunnuntai 18. joulukuuta 2011

Joulu tulla kolkuttaa


Vanhan sanonnan mukaan aika kuluu nopeasti kun on hauskaa. Nämä pari kuukautta Bolognassa ainakin tuntuvat noudattaneen tuota kaavaa. Tuntuu uskomattomalta ajatella, että ensi viikolla olen takaisin Suomessa. Toisaalta kavereista huomaa jo, että kaikkien ajatukset ovat jo kotona eikä lähteminen aiheuta sanottavasti sydänsuruja. Suurin osa palaa vuodenvaihteen jälkeen takaisin, joten matka kotimaahan on vain sopiva loma eikä aikakauden loppu.

Paljon olisi tehtävää vielä ennen kuin hyppään Milanoon vievään junaan. Ensinnäkin minun kannattaisi jo ostaa lentolippu takaisin Suomesta Italiaan. Tiistain tentti ja italiankieliset kirjat odottavat lukijaansa ja tavaratkin pitäisi pakata. Kämppä olisi tietenkin mukava laittaa talvilepokuntoon.

Asiat eivät valitettavasti valittamalla etene, joten taidan tarttua toimeen.

perjantai 16. joulukuuta 2011

Tahroja paperilla

Olen kertaillut tiistain tenttiin ja kirjoitellut muistiinpanoja paperille. Luettavana on pari–kolme kirjaa, jotka käsittelevät Raamatun eri versioita erityisesti latinan näkökulmasta. Kun aurinko paistoi päällekkäin pinottujen sivujen läpi, huomasin jotakin kummallista. Lukija saa itse päättää, mitä kuvasta nousee mieleen. 


maanantai 12. joulukuuta 2011

Mitä yhteistä on korttipakalla ja lammikoiden jääkuorella?



Hei, rakkaat kanssaeläjät! Lyhyen hiljaiselon jälkeen Myötäpäivään-blogi palaa taas normaaliin päiväjärjestykseen. Huippukokous saksalaisten edustajan kanssa on ohi ja ystävyys, yhteistyö ja avunanto -sopimus on uudistettu taas vuodeksi eteenpäin. Teki hyvää nähdä tuttuja naamoja aikaisemmasta elämästä, sillä se asetti Bolognan-ajan uuteen perspektiiviin. Vietimme Timin kanssa aikaa myös Italian-vaihdon ystävieni kanssa, joten oli mielenkiintoista kuulla, minkälaiset ensivaikutelmat hän heistä sai.

Toisaalta Timin näkeminen valoi uskoa siihen, että eri elämänvaiheissa tapaamamme ihmiset eivät ole vain kertakäyttöystäviä, jotka unohdetaan nopeammin kuin viime maanantain lounas. Hän on käynyt Suomessa ja nyt Italiassa, vaikka joskus muinoin ajattelin, että en enää näe häntä sen jälkeen, kun hän hyppäsi Fidzin pääsaarelle palaavaan veneeseen. Seuraavaksi on kai minun vuoroni lähteä vieraisille Saksanmaalle.

Keväisin kun lapsena palasin kotiin koulusta minulla oli tapana sulattaa lammikoiden ohuita jääkuoria sormieni välissä. Asetin sulamisajalle ehtoja, jotka ennustivat milloin mitäkin. Kun odotin malttamattomasti Coca-Cola-jojoa postissa, joka iltapäivä poimin jääpalasen ja sanoin mielessäni: ”Jos sormeni sulattavat jään ja osuvat yhteen ennen kuin tulen kotipihaan, postilaatikossa on uusi jojoni.” Sitten erään kerran minulla oli tunne, että ennustukseni osuu epäilyksettä oikeaan; samalla kertaa postilaatikossa odotti muhkea ruskea kirjekuori.

Kun olimme Timin ja Simonin kanssa viimeistä iltaa Fidzillä ja olimme jo kyllästyneet tavallisiin korttipeleihimme, päätimme antaa korttien kertoa kohtalomme. Peli oli hyvin yksinkertainen: korttipakalle esitettiin kyllä-ei–kysymys ja esiin käännettävän kortin väri antoi vastauksen. Makasimme rantabaarin säkkituoleissa ja näkymätön meri liikutti hiekkaa kymmenen metrin päässä Kysymykset vaihtelivat syvällisistä kepeisiin ja aidoista ilkeisiin. Päällimmäisenä pöydällä olivat ihmissuhteet.

Jälkeenpäin olemme hämmästelleet aina, kuinka moni ennustuksista osui oikeaan. Tälläkin kertaa kävimme läpi omat suosikkimme. Muistan, kuinka tuona iltana minusta tuntui, että tärkeimpien kysymysten vastaukset olivat tosia, eivätkä enää leikkiä.

Albert Einsteinin suuhun on laitettu lainaus, joka menee suunnilleen näin: ”Jos ei usko minkäänlaiseen taikuuteen, on melkein sama olla kuollut.” Unohtakaamme siis hetkeksi kaikki ne keväiset kotimatkat, kun tarkoituksella valitsemani hiuksenhieno jääkuori suli jo ennen viimeistä pitkää suoraa ja joiden päätteeksi minua odotti tyhjä postilaatikko tai ne kaikki kysymykset, joiden vastaukset eivät miellyttäneet meitä ja jotka kysyimme uudestaan hiukan eri sanankääntein kunnes saimme paremman vastauksen – puhumattakaan niistä elämäntilanteista, jotka menivät täysin päinvastoin kuin kortit antoivat olettaa.

keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Keski-iän kriisi


Kävin tänään parturissa. Siitä tekee huomionarvoisen se, että se oli ensimmäinen kerta elämässäni. Tavallisesti parturinhommat on hoitanut äitini tai jos olen ollut jossakin matkalla, joku kavereistani. Tämänpäiväinen kokemus oli varsin myönteinen, sillä vaikka leikkuussa kesti, minusta tuntui, että sain rahalleni vastinetta.

Tänään olen myös vuoden vanhempi. Saavutin keski-iän, sillä kaikkihan tietää, että elämä loppuu viisikymppisenä. Aukaisin siis selaimeen keltaisen pörssin ja aloin etsiä moottoripyörää itselleni. Parturissa käynti ja uusi solmio epäilemättä sopivat myös tähän kuvioon.

tiistai 6. joulukuuta 2011

Elämysmatkailua Sisiliassa – Taormina


Sisilian huippukohta oli ehdottomasti Taorminan pikkukaupunki vähän matkan päässä Cataniasta pohjoiseen. Kaupungin suurin turistinähtävyys oli roomalainen amfiteatteri, mutta myös nousu kukkulan päällä sijaitsevaan linnaan kannattaa tehdä. Yritimme itsekin mennä sinne, mutta puolen tunnin kipuamisen jälkeen huomasimme, että linnan ovet oli jo teljetty kiinni.

Taormina oli kuin vauras Pohjois-Italian kaupunki. Kadut olivat puhtaat ja kunnostetut. Turistit ällistelivät kapeilla kaduilla ja trokarit myivät romujaan. Vaikka oli jo melkein joulukuu, aurinko lämmitti lämpimästi ja amfiteatterin läheisyydessä vallitsi täydellinen rauha. Voin siis suositella matkaa Taorminaan myös talvella.

Tähän päättyy selostuksemme Sisiliasta. Opiskelukiireet alkavat painaa päälle, joten kirjoitustahti hidastunee seuraavaksi viikoksi. Lisäksi vanha tuttavamme Vastapäivään-blogista, saksalainen Tim, tulee viikon vierailulle Bolognaan.



Terve, äiti! Elossa ollaan.








sunnuntai 4. joulukuuta 2011

Amazing Race -kuvaukset Torinossa


Viikonloppu meni opiskelijajärjestön järjestämällä matkalla Torinossa. Ison joukon safariajelussa huonona puolena on se, että sitä vain seuraa lampaana eikä edes kunnolla katso, mitä ympärillä on. Mielenkiintoisinta näin vanhana reality-sarjojen fanina oli nähdä Amazing Racen kuvaukset yhdellä Torinon piazzoista.

Televisiosta ohjelmaa katsoessa on helppo luulla, että kaikki, mitä ruudulla näkyy on tapahtunut juuri siinä järjestyksessä, kun se näytetään. Parisenkymmentä minuuttia kuvauksia seuranneena taas on helppo nähdä, että reality ei ole aivan nimensä veroinen.

Odotellessamme muita huomasimme kameraryhmän, joka kuvasi kahta reppuselkäistä miestä, jotka halasivat toisiaan. Miesten välistä huomasin televisiosta tutun miehen – Amzing Racen juontajan Philin. Palaset loksahtivat paikoilleen ja innostuin ehkä vähän liikaakin näin neljännesvuosisadan eläneenä miehenä. Otin kamerani esille ja aloin kuvata ryhmää. Phil selitti parille, että he ovat nyt voittaneet kaksi peräkkäistä taivalta ja miehet hymyilivät leveästi. Tähän asti kaikki näytti samalta kuin televisiossa.

Sitten ohjaaja ilmeisesti päätti, että näyttelijät pystyisivät parempaankin ja kohtaus otettiin uusiksi. Toisella kerralla Philin onnittelupuhe ja kilpailijoiden rehvakas halaus olivat enemmänkin tuotantoryhmän mieleen ja he siirtyivät seuraavaan kohtaukseen. Torilla tungeksi aikamoinen joukkio apulaisia, jotka hätyyttivät kilpailijoiden takana töllisteleviä turisteja ja kielsivät ottamasta kuvia. Minun pitää nyt vain odottaa vähän aikaa, että näen pääsinkö lopulliseen versioon.

Huvittavinta kuvauksissa oli, kun johtokaksikko lähti hölkkäämään maalialueelta kulman taakse piiloon. Luulin ensin, että he lähtivät jo seuraavalle kierrokselle, mutta he pysähtyivät kameran kuvausalueen katveeseen ja odottivat, että tuotantoryhmä tyhjensi maalimaton läheisyyden. Sitten, kevyen kenttähien hankkineena ja sopivasti hengästyneenä parivaljakko kirmasi torin läpi maaliin, jossa iloinen Phil tervehti heitä, onnitteli jo toisesta peräkkäisestä voitosta ja kilpailijat kaappasivat toisensa karhunsyleilyyn. Reality-sarjojen sanotaan toistavan itseään, mutta todellisuus saattaa olla vielä karumpi.

perjantai 2. joulukuuta 2011

Elämysmatkailua Sisiliassa – Catania ja Etna


Sisilia on onneksi niin pieni saari, että etäisyydet ovat varsin pieniä ja matkustusajat kohtuullisen lyhyitä. Palermosta pääsee itärannikon Cataniaan noin kahdessa ja puolessa tunnissa bussilla, joka maksaa viitisentoista euroa. Varasimme hostellin kaupungin keskustasta, joten sieltä oli helppo lähteä tutkimaan toista Sisilian suurta kaupunkia.

Ensivaikutelma Cataniasta oli sama kuin Palermosta: ränsistyneitä rakennuksia ja ilmeikkäitä ihmisiä. Jotkut retkikuntamme jäsenistä pitivät enemmän Cataniasta ja he olivat sitä mieltä, että se ei tuntunut yhtä vaaralliselta kuin Palermo, mutta minusta molemmissa oli hyvät ja huonot alueensa.

Catanian lähellä on tietenkin Etnan valtaisa luonnonpuisto. Varasimme puolikkaan päivän opastetun kierroksen tulivuoren valloittamiseen. Opas haki meidät hostellilta ja kierrätti ympäri tulivuorta. Aamulla sää oli kirkas, joten näimme vielä Etnan huipun, mutta päivän mittaan sumu nousi ja peitti näkyvyyden. Oppaamme selitti meille Etnan historiaa ja pelotteli mullistuksilla, joita tuliperäisillä alueilla saattaa tapahtua. Kapusimme myös laavaluolaan maan alle katsomaan, minkälaisia rakennelmia virtaava laava saa aikaan. Kierros maksoi 35 henkilöltä, mutta oli kyllä sen arvoinen.

Catanian kaupungista mieleen jäi eräs museokäyntimme. Saavuimme sinne puoli tuntia ennen sulkemisaikaa. Pöydän takana parveili viitisen ihmistä, jotka laskuttivat meiltä nelisen euroa sisäänpääsymaksua. Kiersimme näyttelyn nopeasti, sillä siellä ei ollut kovin paljoa nähtävää, mutta kun olimme jo melkein ulkona eräs oppaista liittyi seuraamme. Hän valitteli, että turistit eivät käy museoissa Sisiliassa. He olivat kuulemma tienanneet kolmekymmentä euroa sinä päivänä. Siitä heidän pitäisi saada maksettua mielestäni valtaisin henkilökunnan palkat. Tehokkuusajattelu ei selvästikään ole ehtinyt Sisiliaan asti.

Lopuksi taas valikoima tunnelmakuvia Cataniasta ja Etnasta. Seuraavaksi luvassa on Sisilian matkamme henkilökohtainen huippukohta, eli Taorminan kaunis pikkukaupunki.








keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Elämysmatkailua Sisiliassa – Palermo


Matkapäivään-blogi kävi valloittamassa Sisilian neljän toiminnantäyteisen päivän aikana. Kartalle piirrettiin reitti Palermosta Cataniaan, sieltä Taorminaan ja takaisin. Seuraavien päivien aikana kerrataan retken kohokohdat ja muistamisen arvoiset asiat. Päiväreissuista poiketen yritän panostaa blogiin ja yhdistää kuvat ja tekstin tarinaksi, joka välittää jotakin myös muille kuin minulle.

Lentokoneemme laskeutui siis Palermoon aikaisin lauantaiaamuna ja heti lentokoneesta astuttaessa tunsi, miten Sisilia eroaa Pohjois-Italiasta, tai ainakin Bolognan alueesta. Lämmintä oli päälle viisitoista astetta ja pipon sai pakata takaisin laukkuun. Myös luonnonmaisema oli jylhempi ja huomio kiinnittyi  rannikon korkeisiin kallioihin, jotka seisoivat merta vastassa.

Taksi asemalta kaupunkiin tuli lopulta maksamaan neljäkymmentä euroa, mutta meitä oli viisi maksumiestä, joten verrattuna 5,8 maksavaan lentokenttäbussiin tarjous oli ihan tarpeeksi hyvä. Ensivaikutelma kaupungista oli se, että olin tullut aivan eri maahan. Rakennukset olivat vanhoja ja ränsistyneitä, ja infrastruktuuri ylipäänsä oli rapautunutta. Katujen varsilla tyhjät ikkunat tuijottivat hylätyistä taloista ja syrjäisempien katujen varsille oli ilmaantunut pieniä kaatopaikkoja.

Tunnelma oli siis rikkaan pohjoisen jälkeen köyhä ja sen myötä hivenen epäilyttävä. Tämä ei tarkoita, etteikö Palermo olisi kokemisen arvoinen. Suorastaan päinvastoin. Mieleeni jäi kolme erilaista tapaa nauttia Sisilian Mogadishusta, kuten eräs retkikuntamme jäsen sen nimesi.

Matkamme alamaailmaan alkoi Palermon katakombeista, joihin oli kerätty vainajia 1800- ja 1900-luvuilta. Kolmen euron sisäänpääsymaksun hinnalla pääsi – tai joutui – kävelemään ohuita käytäviä, joiden seiniltä kuolleet tuijottivat turistia. Kokemus pisti ajattelemaan, mutta herkempien kannattanee jättää se välistä.

Ennen lähtöä kiersimme Teatro Massimon, Palermon kuuluisan teatterin. Parinkymmenen minuutin kierroksen aikana opas esitteli meille päänäyttämön, lämpiön ja muita teatterin arkkitehtonisia ihmeitä. Hintaa lystille tuli viisi euroa, mutta vilaus Joutsenlampea harjoittelevista ballerinoista oli yksistään sen arvoinen.

Illalla suuntasimme Mogadishun sydämeen, Pub Ballaròon, jonka piti olla paikallisen opiskelijaelämän keskus. Pimeiden sivukujien jälkeen näimme neonvalohohtoisen kuppilan, jonka ympärillä ja sisällä käytiin huumekauppaa varsin avoimesti. Paikalliseen elämänmenoon tottumattomina joimme yhdet oluet ja läksimme pikapikaa takaisin katuvalojen Palermoon.

Lupauksista huolimatta kuvat ja teksti eivät tällä kertaa kohdanneet, mutta lopuksi muutamia tunnelmakuvia Palermosta ja sen läheltä. Lisää tarinoita lähitulevaisuudessa.








perjantai 25. marraskuuta 2011

Sisilian valloitussuunnitelma


Terve järki sanoo, että lomasuunnitelmistaan ei kannata kertoa julkisesti, sillä varkaat saattavat käydä vierailulla sinä aikana. Jos joku tämän blogin pitkäkyntisistä lukijoista tietää, missä asun ja käyttää tietoa hyväkseen, niin olkoon. Vuokraisäntäni tarvitsee seuraa muutenkin, kun olen poissa.

Matka Bolognasta Palermoon alkaa siis aikaisin huomenaamulla. Edestakainen matka kustantaa noin 70 euroa, mutta jos sen olisi varannut aikaisemmin, hinta olisi ollut huomattavasti alhaisempi. Olemme perillä kolme yötä, joista ensimmäisen vietämme Palermossa.

Sieltä matkustamme bussilla Cataniaan, joka luultavasti on tukikohtamme parin päivän ajan. Listalla on ainakin Etnan valloittaminen, joskin ilmeisesti kovin korkealle ei saa – tai kannata – nousta. Muutamat retkikuntamme jäsenet myös haluaisivat nähdä pikkukylän, jossa Kummisetä-elokuvia on kuvattu. Kylän nimi on ilmeisesti Savoca.

Suunnitelma on aika löyhä, joten saatamme sisällyttää siihen vielä Syracusan ja Agrigenton. Luultavasti vain toisen, sillä aikaa ei kauhean paljon ole. Taorminan näköalat Etnaan päin ovat myös kuulemma hienot.

Myötäpäivään-blogi pakkaa siis pitkästä aikaa rinkkansa ja lähtee tien päälle. Vaikka en pidäkään lentokentistä, on virkistävää nähdä taas pitkästä aikaa paikka, jossa elämän eri mahdollisuudet tiivistyvät nimiksi lähtevät-taululla. Tällä kertaa määränpäänä Palermo, ensi kerralla joku toinen. Näkemisiin taas ensi viikolla!

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Mistä puhua silloin, kun ei ole mitään sanottavaa?


Tänään oli varsin keväinen päivä Bolognassa. Lämpöä oli yli kymmenen astetta, aurinko paistoi ja kuiva asfaltti muistutti Suomen keväästä. Keskustassa ei ole pahemmin puita, joten ruskeat lehdetkään eivät rikkoneet illuusiota.

Joulukoristeita vedetään kovaa vauhtia katujen yli ja kaksi torniakin on jo valmisteltu. Valot siihen sytytetään myöhemmin. Piazza Maggiorelle oli pystytetty valtava joulukuusi, ja kaupat ovat ladanneet näyteikkunansa täyteen kimaltelevia koristeita. Joulu tulla tuksuttaa, vaikka säät eivät aina anna aihetta odottaa sitä.

tiistai 22. marraskuuta 2011

Vuokraisännän suusta


Minun olisi pitänyt aloittaa tämä kokonaisuus jo kauan sitten. Lukijan huviksi kerään tähän vuokraisäntäni kolme parasta sutkautustyyppiä.

Kolmannella sijalla on kommentit siitä, kuinka paljon puhun. Tähän kategoriaan kuuluu lempinimeni ciacchierone, sekä tämänaamuinen uutuus, jossa vuokraisäntäni pitelee korviaan ja valittelee, että niihin sattuu, koska en ole koskaan hiljaa.

Toisella sijalla on käyttäytymiseni matkiminen. Kenestä ei olisi hauskaa, kun yskimiseni jälkeen huoneen ovelle ilmestyy ystävälliset kasvot, jotka kakovat kauniisti? Myös kasvojeni ilmeet ja eleet ovat oivaa materiaalia pieneen teatteriesitykseen.

Voiton vie kuitenkin laulut, joita hän säveltää näköjään pahemmin ponnistelematta. Lempilauluihini kuuluu muun muassa ikivihreä ”Jukka tykkää Coca-Colasta, mikset juo enää Pepsiä”. Toinen lempparini on tervehtimiseeni käytetty vieno luikaus ”Huhuuuuu, Juuukkkaaaaaaa?”, jonka kuulen aina kun hän tulee töistä ruokatunnille.

Kunniamaininnan saa tämänpäiväinen keskustelu, joka löytyy kokonaisuudestaan tuosta alhaalta. Istuin huoneessani luonnonvalossa ja naputtelin tietokonetta.

”Haluatko lisää valoja?”

”Ei kiitos.”

”Ei kiitos, vai kyllä kiitos?”

”Ei kiitos.”

”Sitten sammutan koko kämpän valot, että saat olla pimeässä.”

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Pisan kirous on murrettu – puoliksi


Vaihto-opiskelullisista syistä lauantain Pisan-matka siirtyi täksi sunnuntaiksi. Tämän määränpään kirous aiheutti ainakin sen, että yksi neljästä matkamiehestä nukkui pommiin, eikä päässyt matkalle mukaan. Aamu oli yksi kylmimmistä Bolognassa tähän mennessä, sillä aseman lämpömittari näytti vain yhtä astetta. Kylmä sumu teki ilmasta vielä kalsevamman.

Tavoitteena oli käydä sekä Luccassa että Pisassa, mutta emme lopulta ehtineet kuin Pisaan, sillä halusimme kiivetä vinoon torniin ja meidän vuoromme oli vasta parin tunnin päästä siitä, kun ostimme liput. Pisalle täytyy nostaa hattua siitä, että torniin kipuaminen oli järjestetty suorastaan saksalaisen tehokkaasti. Lipunmyynnistä sanottiin aika, jolloin torniin voi nousta, joten meidän ei tarvinnut seistä turhaan jonossa odottamassa, vaan pystyimme kiertelemään kaupunkia.

Vinoon torniin nousu oli hieno kokemus, sillä kierreportaat heittivät harhaan aina sen mukaan, millä puolella tornia oltiin. Hintaa lystille tuli 15 euroa, mutta yritän aina ajatella, että jotkut maksavat satoja ja tuhansia euroja matkastaan Italiaan ja minä maksoin vain paikallisjunan.

perjantai 18. marraskuuta 2011

Matkasuunnitelmia

Huomenaamulla kello 8.10 tapahtuu jotakin historiallista. Seurueemme suunnistaa viimein Pisaan ja Luccaan. Saa nähdä, mikä menee pieleen.

Lisäksi varasimme liput Bolognasta Palermoon, Sisiliaan parin viikon päähän. Pääsen siis näkemään myös, millaista elo etelässä on. Luvassa on neljän päivän tiukka turistirutistus yhden englantilaisen ja yhden saksalaisen kanssa.

Suunnitelmissa on myös uudenvuoden vietto Suomessa erasmusvoimin. Ainakin tämänhetkisen suunnitelman mukaan Oulu valloitetaan neljähenkisellä tiimillä. Siinäkin jää nähtäväksi, kuinka moni itse asiassa pääsee pimeään pohjolaan asti.

torstai 17. marraskuuta 2011

Papupata porisee


Tämä blogi käsittelee nykyään vain minun ja vuokraisäntäni välistä suhdetta. Onneksi minua odottaa autuas viikonloppu, kun molemmat kämppikseni lähtevät viikonlopuksi kotiin kotiin. Toinen ilonaihe on se, että laitoimme lämmityksen päälle, joten sisällä on jopa lämpimämpi kuin ulkona.

Tänä aamuna kävin taas vakiokeskustelun vuokraisäntäni kanssa. Hän on nykyään alkanut kutsua minua chiacchieroneksi, suomalaisittain papupadaksi. Istuin syömään aamiaista hänen kanssaan ja hän alkoi heti määrittelemään meidän suhdettamme. ”Huomaan, että olemme hyvin erilaisia ihmisiä”, ”Näen, että haluat olla omissa oloissasi”, ”En ole koskaan nähnyt sinun nauravan”. Nyökkäilin ja söin paahtoleipääni. Kuulen samat asiat joka päivä.

Oikeastaan pidän Luigista, vuokraisännästäni, mutta ehkä hän on oikeassa siinä, että olemme hyvin erilaisia ihmisiä. Hänen yrityksensä saada minut puhumaan johtavat siihen, etten edes halua aloittaa keskustelua hänen kanssaan, koska sille ei tule loppua. Omalla mittapuullani suhteemme on aivan normaali nelikymppisen vuokraisännän ja vähän nuoremman vaihtarin välinen suhde: vaihdamme muutamat ystävällismieliset sanat kun tapaamme ja välillä jopa käymme pitemmän keskustelun. Hänestä olen varmaan tavattoman töykeä.

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Näkyjä


Näin tänään miehen seisovan saunassa. Siellä oli kyllä lauteetkin, mutta hän katsoi parhaaksi seistä kiukaan edessä.

Näin tänään myös todella lyhyen italialaisen miehen. Hän ei ollut aivan kääpiö, muttei ihan täysikasvuinenkaan.

Näin myös tänään, kuten joka päivä, meidän tiskisienemme. Jostakin syystä muu maailma tuntuu käyttävän tiskiharjan sijaan monesti tiskisientä. Onhan se kyllä kätevä, kun sieni annostelee pesuaineen kuin itsestään, mutta meidän sienemme on niin vanha, että fairyn lisäksi se annostelee kasan mikrobeja puhtaisiin lautasiin. Kämppiksilläni ei ole nimittäin tapana edes puristaa sitä kuiviin vaan se laitetaan sellaisenaan takaisin kaappiin muiden viljelmien kanssa.

Tänään näin pöytäliinan, joka ilmeisesti pitää levittää pöydälle, kun syödään. Olen näin tehnytkin päivällisellä sen jälkeen kun kämppikseni oli kovasti järkyttynyt siitä, etten laittanut sitä. Kysyin syytä ja hän sanoi, että se laitetaan sen takia, että putsaaminen on helpompaa. Kun vertasin tilannetta, jossa nokare tomaattista tonnikalaa putoaa pöytäliinalle ja toisaalta tilannetta, jossa se putoaa paljaalle pöydälle, hän sanoi, että tomaattista tonnikalaa ei ole tarkoitus pudottaa pöytäliinalle. Lisäksi hän kertoi, että pöytä on likainen, koska siihen nostetaan esimerkiksi ostokset. Vastustelin ja jaoin näkemykseni siitä, että ruoka syödään yleensä lautaselta eikä pöydältä. Hän ei ymmärtänyt näkökantaani.

tiistai 15. marraskuuta 2011

Mustalaiskirous


Nuorempana en uskonut, että ihmiset voivat lihoa. Laihtuminen oli samanlainen myytti. Se korkeintaan sattui jollekin kaukaiselle sukulaiselle tai kaverin kaverille. Onneksi näin aikuisena olen tullut järkiini ja huomannut, että ihminen voi lihoa. Laihtumiseen tosin en usko vieläkään.

Armeijan terveystarkastuksessa jääkäri otti painoni ylös ja huikkasi sen sihteerille. ”55 kiloa.” – ”65 kiloa?” – ”Eiku 55.” Nykyään painan varmaan tuon 65 kiloa, joten vaaka todistaa lihomattomuusteoriani vääräksi.

Epäuskoni liittyy varmaan siihen, millaiselle kehotyypillä minua on siunattu. Nuorena join pullon kokista päivässä ja söin sipsipussin alkuruokana. Painoni ei silti koskaan noussut, ehkä siksi, että olen aina pitänyt ruokaa enemmänkin poltto- kuin nautintoaineena.

Joku saattaa syödä donitsin ja lihoo kaksi kiloa yön aikana. Joku toinen saattaa käydä kerran salilla ja herätä lihaskimppuna. Minä voin tehdä molempia ilman mainittavaa vaikutusta. Olen alkanut epäillä, että kyseessä on mustalaiskirous.

maanantai 14. marraskuuta 2011

Ruisleipää ja saunomista


Pyhästä kolminaisuudesta puuttuu enää Fazerin sininen suklaa, mutta onneksi täällä on Kinder-suklaata, mikä on melkeinpä parempaa. Viime päivinä olen kuitenkin saanut maistaa kunnon ruisleipää ja kunnon löylyjä, joten koti-ikävä, joka ei ole vieläkään iskenyt, myös pysynee poissa.

Sunnuntaina kiipesimme Bolognassa San Lucan kirkolle, joka sijaitsee vähän keskustan ulkopuolella. Näkymät olivat hienot ja sää syksyisen kirpeä, joten reippailu kotikaupungissakin oli virkistävää. Eteläiset naapurimme olivat tuoneet Virosta asti tummaa leipää, jota kelpasi mäystää.

Tänään kävin myös saunassa ensimmäistä kertaa sitten syyskuun. Salillani on nimittäin epäilyttävän näköinen pikkukoppero, jota myös saunaksi sanotaan. Tänään testasin löylyt ensimmäistä kertaa ja vaikkei se ihan puusaunalle vedäkään vertoja siinä oli silti yllättävän pehmeät löylyt. Vettä tosin heitettiin kiukaalle soppakauhalla.

Lopuksi muutamat kuvat reissuiltani.

Maranellon Ferrari-museossa tunnustettiin väriä

San Luca Bolognassa












sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Viisi minuuttia


Täällä on vielä sunnuntai joten toivotan kaikille hyvää isänpäivää. Kiireisen päivän jälkeen kuvia tulee huomenna.

lauantai 12. marraskuuta 2011

Yhtäkkiä Pisa... eiku Modena


Tänä lauantaina aiomme alun perin yrittää matkata Pisaan ottamaan kuvia vinosta tornista, mutta erinäisten sitoumusten takia lähtijöiden määrä väheni niin paljon, että päätimme siirtää sen eri päivään. Sen sijaan minä ja Tom tapasimme rautatieasemalla kymmeneltä ja hyppäsimme ilman sen kummempia suunnitelmia johonkin junaan. Tämä juna sattui menemään Modenaan, mikä sopi meille varsin hyvin, sillä matka sinne kestää vain puolisen tuntia.

Modena oli hauska pikkukaupunki joskaan siellä ei ollut mitään elämää suurempaa. Parin tunnin kiertelyn jälkeen hyppäsimme bussiin ja köröttelimme Maranelloon, joka tietenkin tunnetaan Ferrarin syntymäpaikkana. Kävimme Ferrari-museossa ihastelemassa punaisia kiitureita, mikä oli yhdentoista euron hintaan ihan tarpeeksi viihdyttävää.

Huomenna on siis luvassa pari kuvaa nopeista autoista ja muutama enemmän rakennuksista. Parin tuhannen kuvan jälkeen minusta on alkanut tuntua, että kaikki kuvat ovat samanlaisia ja otan ne joka reissulla. Nähtäväksi jää siis, onko minulla tarjota huomenna mitään mieltäliikuttavaa.