Hyvää joulua – kaikille!

Bolognan jälkeen Oulu tuntuu varsin pieneltä ja avaralta. Kaupungin paletti on tehty harmaan eri sävyistä, joita muutaman lämpöasteen pilvinen taivas toistaa. Riikan lentokentällä kuullut ensimmäiset suomalaiset keskustelut kirskahtivat korvaan, mutta onneksi välissä kuului myös kaunista Oulun murretta.

Myötäpäivään-blogi rauhoittuu joulun viettoon ja jää odottelemaan uudenvuoden erasmus-invaasiota. Hyvää joulua!

Hyvää huomenna, Suomi

Ensimmäinen italiankielinen suullinen koe oli pääosin sellainen kuin odotinkin. Ennen kokeen alkamista odottelimme 45 minuuttia, että opettaja ilmaantuu paikalle. Sitten odottelin tunteroisen, että pari minua edellä ollutta tekee kokeen. Itse koe oli suullisena helpompi, sillä opettaja auttoi niiden asioiden kanssa, joita ei täysin muistanut.

Kurssin aiheena oli latina ja Raamattu. Kirjalistassa oli muutama kirja, jotka olisi ilmeisesti pitänyt lukea, mutta jotka selasin läpi nopeasti. Ne olivat täynnä nimiä ja vuosilukuja, jotka eivät minua hyödytä mitenkään. Niinpä keskityin Raamatun kääntämiseen ja siihen liittyviin ongelmiin.

Itse tentti meni ohi nopeasti ja siinä kävi ilmi, etten oikeastaan osannut asioita, mitä kysyttiin. Ihmetys olikin suuri kun opettaja kirjoitti arvosanaksi 30/30. Monestihan sanotaan valenöyrästi, että en minä osannut mitään, mutta tällä kertaa se oli jopa totta. Asiaan vaikutti varmasti se, että olen vaihto-opiskelija, mutta täysien pisteiden antaminen tuntui huijaamiselta. Kuten sanoin muille käytävässä odottaville opiskelijoille, kurssilla on kaksi arvosanaa: 30/30 niille, jotka eivät tiedä mitään ja niin kutsuttu 30 e lode niille, jotka osaavat asiansa.

Mutta nyt voin viimein unohtaa koulujutut hetkeksi. Tänä iltana on vuorossa jouluateria muiden vaihtareiden kanssa. Huomenaamulla kello seitsemän lähden kohti Milanoa, josta lennän Riikan kautta Ouluun. Pian siis pääsen syömään suomalaista kotiruokaa. Hyvää huomenna, Suomi.

Joulu tulla kolkuttaa

Vanhan sanonnan mukaan aika kuluu nopeasti kun on hauskaa. Nämä pari kuukautta Bolognassa ainakin tuntuvat noudattaneen tuota kaavaa. Tuntuu uskomattomalta ajatella, että ensi viikolla olen takaisin Suomessa. Toisaalta kavereista huomaa jo, että kaikkien ajatukset ovat jo kotona eikä lähteminen aiheuta sanottavasti sydänsuruja. Suurin osa palaa vuodenvaihteen jälkeen takaisin, joten matka kotimaahan on vain sopiva loma eikä aikakauden loppu.

Paljon olisi tehtävää vielä ennen kuin hyppään Milanoon vievään junaan. Ensinnäkin minun kannattaisi jo ostaa lentolippu takaisin Suomesta Italiaan. Tiistain tentti ja italiankieliset kirjat odottavat lukijaansa ja tavaratkin pitäisi pakata. Kämppä olisi tietenkin mukava laittaa talvilepokuntoon.

Asiat eivät valitettavasti valittamalla etene, joten taidan tarttua toimeen.

Tahroja paperilla

Olen kertaillut tiistain tenttiin ja kirjoitellut muistiinpanoja paperille. Luettavana on pari–kolme kirjaa, jotka käsittelevät Raamatun eri versioita erityisesti latinan näkökulmasta. Kun aurinko paistoi päällekkäin pinottujen sivujen läpi, huomasin jotakin kummallista. Lukija saa itse päättää, mitä kuvasta nousee mieleen. 

Runo tyhjässä luokkahuoneessa

Mitä yhteistä on korttipakalla ja lammikoiden jääkuorella?

Hei, rakkaat kanssaeläjät! Lyhyen hiljaiselon jälkeen Myötäpäivään-blogi palaa taas normaaliin päiväjärjestykseen. Huippukokous saksalaisten edustajan kanssa on ohi ja ystävyys, yhteistyö ja avunanto -sopimus on uudistettu taas vuodeksi eteenpäin. Teki hyvää nähdä tuttuja naamoja aikaisemmasta elämästä, sillä se asetti Bolognan-ajan uuteen perspektiiviin. Vietimme Timin kanssa aikaa myös Italian-vaihdon ystävieni kanssa, joten oli mielenkiintoista kuulla, minkälaiset ensivaikutelmat hän heistä sai.

Toisaalta Timin näkeminen valoi uskoa siihen, että eri elämänvaiheissa tapaamamme ihmiset eivät ole vain kertakäyttöystäviä, jotka unohdetaan nopeammin kuin viime maanantain lounas. Hän on käynyt Suomessa ja nyt Italiassa, vaikka joskus muinoin ajattelin, että en enää näe häntä sen jälkeen, kun hän hyppäsi Fidzin pääsaarelle palaavaan veneeseen. Seuraavaksi on kai minun vuoroni lähteä vieraisille Saksanmaalle.

Keväisin kun lapsena palasin kotiin koulusta minulla oli tapana sulattaa lammikoiden ohuita jääkuoria sormieni välissä. Asetin sulamisajalle ehtoja, jotka ennustivat milloin mitäkin. Kun odotin malttamattomasti Coca-Cola-jojoa postissa, joka iltapäivä poimin jääpalasen ja sanoin mielessäni: ”Jos sormeni sulattavat jään ja osuvat yhteen ennen kuin tulen kotipihaan, postilaatikossa on uusi jojoni.” Sitten erään kerran minulla oli tunne, että ennustukseni osuu epäilyksettä oikeaan; samalla kertaa postilaatikossa odotti muhkea ruskea kirjekuori.

Kun olimme Timin ja Simonin kanssa viimeistä iltaa Fidzillä ja olimme jo kyllästyneet tavallisiin korttipeleihimme, päätimme antaa korttien kertoa kohtalomme. Peli oli hyvin yksinkertainen: korttipakalle esitettiin kyllä-ei–kysymys ja esiin käännettävän kortin väri antoi vastauksen. Makasimme rantabaarin säkkituoleissa ja näkymätön meri liikutti hiekkaa kymmenen metrin päässä Kysymykset vaihtelivat syvällisistä kepeisiin ja aidoista ilkeisiin. Päällimmäisenä pöydällä olivat ihmissuhteet.

Jälkeenpäin olemme hämmästelleet aina, kuinka moni ennustuksista osui oikeaan. Tälläkin kertaa kävimme läpi omat suosikkimme. Muistan, kuinka tuona iltana minusta tuntui, että tärkeimpien kysymysten vastaukset olivat tosia, eivätkä enää leikkiä.

Albert Einsteinin suuhun on laitettu lainaus, joka menee suunnilleen näin: ”Jos ei usko minkäänlaiseen taikuuteen, on melkein sama olla kuollut.” Unohtakaamme siis hetkeksi kaikki ne keväiset kotimatkat, kun tarkoituksella valitsemani hiuksenhieno jääkuori suli jo ennen viimeistä pitkää suoraa ja joiden päätteeksi minua odotti tyhjä postilaatikko tai ne kaikki kysymykset, joiden vastaukset eivät miellyttäneet meitä ja jotka kysyimme uudestaan hiukan eri sanankääntein kunnes saimme paremman vastauksen – puhumattakaan niistä elämäntilanteista, jotka menivät täysin päinvastoin kuin kortit antoivat olettaa.

Keski-iän kriisi

Kävin tänään parturissa. Siitä tekee huomionarvoisen se, että se oli ensimmäinen kerta elämässäni. Tavallisesti parturinhommat on hoitanut äitini tai jos olen ollut jossakin matkalla, joku kavereistani. Tämänpäiväinen kokemus oli varsin myönteinen, sillä vaikka leikkuussa kesti, minusta tuntui, että sain rahalleni vastinetta.

Tänään olen myös vuoden vanhempi. Saavutin keski-iän, sillä kaikkihan tietää, että elämä loppuu viisikymppisenä. Aukaisin siis selaimeen keltaisen pörssin ja aloin etsiä moottoripyörää itselleni. Parturissa käynti ja uusi solmio epäilemättä sopivat myös tähän kuvioon.

Elämysmatkailua Sisiliassa – Taormina

Sisilian huippukohta oli ehdottomasti Taorminan pikkukaupunki vähän matkan päässä Cataniasta pohjoiseen. Kaupungin suurin turistinähtävyys oli roomalainen amfiteatteri, mutta myös nousu kukkulan päällä sijaitsevaan linnaan kannattaa tehdä. Yritimme itsekin mennä sinne, mutta puolen tunnin kipuamisen jälkeen huomasimme, että linnan ovet oli jo teljetty kiinni.

Taormina oli kuin vauras Pohjois-Italian kaupunki. Kadut olivat puhtaat ja kunnostetut. Turistit ällistelivät kapeilla kaduilla ja trokarit myivät romujaan. Vaikka oli jo melkein joulukuu, aurinko lämmitti lämpimästi ja amfiteatterin läheisyydessä vallitsi täydellinen rauha. Voin siis suositella matkaa Taorminaan myös talvella.

Tähän päättyy selostuksemme Sisiliasta. Opiskelukiireet alkavat painaa päälle, joten kirjoitustahti hidastunee seuraavaksi viikoksi. Lisäksi vanha tuttavamme Vastapäivään-blogista, saksalainen Tim, tulee viikon vierailulle Bolognaan.

Terve, äiti! Elossa ollaan.

Amazing Race -kuvaukset Torinossa

Viikonloppu meni opiskelijajärjestön järjestämällä matkalla Torinossa. Ison joukon safariajelussa huonona puolena on se, että sitä vain seuraa lampaana eikä edes kunnolla katso, mitä ympärillä on. Mielenkiintoisinta näin vanhana reality-sarjojen fanina oli nähdä Amazing Racen kuvaukset yhdellä Torinon piazzoista.

Televisiosta ohjelmaa katsoessa on helppo luulla, että kaikki, mitä ruudulla näkyy on tapahtunut juuri siinä järjestyksessä, kun se näytetään. Parisenkymmentä minuuttia kuvauksia seuranneena taas on helppo nähdä, että reality ei ole aivan nimensä veroinen.

Odotellessamme muita huomasimme kameraryhmän, joka kuvasi kahta reppuselkäistä miestä, jotka halasivat toisiaan. Miesten välistä huomasin televisiosta tutun miehen – Amzing Racen juontajan Philin. Palaset loksahtivat paikoilleen ja innostuin ehkä vähän liikaakin näin neljännesvuosisadan eläneenä miehenä. Otin kamerani esille ja aloin kuvata ryhmää. Phil selitti parille, että he ovat nyt voittaneet kaksi peräkkäistä taivalta ja miehet hymyilivät leveästi. Tähän asti kaikki näytti samalta kuin televisiossa.

Sitten ohjaaja ilmeisesti päätti, että näyttelijät pystyisivät parempaankin ja kohtaus otettiin uusiksi. Toisella kerralla Philin onnittelupuhe ja kilpailijoiden rehvakas halaus olivat enemmänkin tuotantoryhmän mieleen ja he siirtyivät seuraavaan kohtaukseen. Torilla tungeksi aikamoinen joukkio apulaisia, jotka hätyyttivät kilpailijoiden takana töllisteleviä turisteja ja kielsivät ottamasta kuvia. Minun pitää nyt vain odottaa vähän aikaa, että näen pääsinkö lopulliseen versioon.

Huvittavinta kuvauksissa oli, kun johtokaksikko lähti hölkkäämään maalialueelta kulman taakse piiloon. Luulin ensin, että he lähtivät jo seuraavalle kierrokselle, mutta he pysähtyivät kameran kuvausalueen katveeseen ja odottivat, että tuotantoryhmä tyhjensi maalimaton läheisyyden. Sitten, kevyen kenttähien hankkineena ja sopivasti hengästyneenä parivaljakko kirmasi torin läpi maaliin, jossa iloinen Phil tervehti heitä, onnitteli jo toisesta peräkkäisestä voitosta ja kilpailijat kaappasivat toisensa karhunsyleilyyn. Reality-sarjojen sanotaan toistavan itseään, mutta todellisuus saattaa olla vielä karumpi.

Elämysmatkailua Sisiliassa – Catania ja Etna

Sisilia on onneksi niin pieni saari, että etäisyydet ovat varsin pieniä ja matkustusajat kohtuullisen lyhyitä. Palermosta pääsee itärannikon Cataniaan noin kahdessa ja puolessa tunnissa bussilla, joka maksaa viitisentoista euroa. Varasimme hostellin kaupungin keskustasta, joten sieltä oli helppo lähteä tutkimaan toista Sisilian suurta kaupunkia.

Ensivaikutelma Cataniasta oli sama kuin Palermosta: ränsistyneitä rakennuksia ja ilmeikkäitä ihmisiä. Jotkut retkikuntamme jäsenistä pitivät enemmän Cataniasta ja he olivat sitä mieltä, että se ei tuntunut yhtä vaaralliselta kuin Palermo, mutta minusta molemmissa oli hyvät ja huonot alueensa.

Catanian lähellä on tietenkin Etnan valtaisa luonnonpuisto. Varasimme puolikkaan päivän opastetun kierroksen tulivuoren valloittamiseen. Opas haki meidät hostellilta ja kierrätti ympäri tulivuorta. Aamulla sää oli kirkas, joten näimme vielä Etnan huipun, mutta päivän mittaan sumu nousi ja peitti näkyvyyden. Oppaamme selitti meille Etnan historiaa ja pelotteli mullistuksilla, joita tuliperäisillä alueilla saattaa tapahtua. Kapusimme myös laavaluolaan maan alle katsomaan, minkälaisia rakennelmia virtaava laava saa aikaan. Kierros maksoi 35 henkilöltä, mutta oli kyllä sen arvoinen.

Catanian kaupungista mieleen jäi eräs museokäyntimme. Saavuimme sinne puoli tuntia ennen sulkemisaikaa. Pöydän takana parveili viitisen ihmistä, jotka laskuttivat meiltä nelisen euroa sisäänpääsymaksua. Kiersimme näyttelyn nopeasti, sillä siellä ei ollut kovin paljoa nähtävää, mutta kun olimme jo melkein ulkona eräs oppaista liittyi seuraamme. Hän valitteli, että turistit eivät käy museoissa Sisiliassa. He olivat kuulemma tienanneet kolmekymmentä euroa sinä päivänä. Siitä heidän pitäisi saada maksettua mielestäni valtaisin henkilökunnan palkat. Tehokkuusajattelu ei selvästikään ole ehtinyt Sisiliaan asti.

Lopuksi taas valikoima tunnelmakuvia Cataniasta ja Etnasta. Seuraavaksi luvassa on Sisilian matkamme henkilökohtainen huippukohta, eli Taorminan kaunis pikkukaupunki.