keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Elämysmatkailua Sisiliassa – Palermo


Matkapäivään-blogi kävi valloittamassa Sisilian neljän toiminnantäyteisen päivän aikana. Kartalle piirrettiin reitti Palermosta Cataniaan, sieltä Taorminaan ja takaisin. Seuraavien päivien aikana kerrataan retken kohokohdat ja muistamisen arvoiset asiat. Päiväreissuista poiketen yritän panostaa blogiin ja yhdistää kuvat ja tekstin tarinaksi, joka välittää jotakin myös muille kuin minulle.

Lentokoneemme laskeutui siis Palermoon aikaisin lauantaiaamuna ja heti lentokoneesta astuttaessa tunsi, miten Sisilia eroaa Pohjois-Italiasta, tai ainakin Bolognan alueesta. Lämmintä oli päälle viisitoista astetta ja pipon sai pakata takaisin laukkuun. Myös luonnonmaisema oli jylhempi ja huomio kiinnittyi  rannikon korkeisiin kallioihin, jotka seisoivat merta vastassa.

Taksi asemalta kaupunkiin tuli lopulta maksamaan neljäkymmentä euroa, mutta meitä oli viisi maksumiestä, joten verrattuna 5,8 maksavaan lentokenttäbussiin tarjous oli ihan tarpeeksi hyvä. Ensivaikutelma kaupungista oli se, että olin tullut aivan eri maahan. Rakennukset olivat vanhoja ja ränsistyneitä, ja infrastruktuuri ylipäänsä oli rapautunutta. Katujen varsilla tyhjät ikkunat tuijottivat hylätyistä taloista ja syrjäisempien katujen varsille oli ilmaantunut pieniä kaatopaikkoja.

Tunnelma oli siis rikkaan pohjoisen jälkeen köyhä ja sen myötä hivenen epäilyttävä. Tämä ei tarkoita, etteikö Palermo olisi kokemisen arvoinen. Suorastaan päinvastoin. Mieleeni jäi kolme erilaista tapaa nauttia Sisilian Mogadishusta, kuten eräs retkikuntamme jäsen sen nimesi.

Matkamme alamaailmaan alkoi Palermon katakombeista, joihin oli kerätty vainajia 1800- ja 1900-luvuilta. Kolmen euron sisäänpääsymaksun hinnalla pääsi – tai joutui – kävelemään ohuita käytäviä, joiden seiniltä kuolleet tuijottivat turistia. Kokemus pisti ajattelemaan, mutta herkempien kannattanee jättää se välistä.

Ennen lähtöä kiersimme Teatro Massimon, Palermon kuuluisan teatterin. Parinkymmenen minuutin kierroksen aikana opas esitteli meille päänäyttämön, lämpiön ja muita teatterin arkkitehtonisia ihmeitä. Hintaa lystille tuli viisi euroa, mutta vilaus Joutsenlampea harjoittelevista ballerinoista oli yksistään sen arvoinen.

Illalla suuntasimme Mogadishun sydämeen, Pub Ballaròon, jonka piti olla paikallisen opiskelijaelämän keskus. Pimeiden sivukujien jälkeen näimme neonvalohohtoisen kuppilan, jonka ympärillä ja sisällä käytiin huumekauppaa varsin avoimesti. Paikalliseen elämänmenoon tottumattomina joimme yhdet oluet ja läksimme pikapikaa takaisin katuvalojen Palermoon.

Lupauksista huolimatta kuvat ja teksti eivät tällä kertaa kohdanneet, mutta lopuksi muutamia tunnelmakuvia Palermosta ja sen läheltä. Lisää tarinoita lähitulevaisuudessa.








perjantai 25. marraskuuta 2011

Sisilian valloitussuunnitelma


Terve järki sanoo, että lomasuunnitelmistaan ei kannata kertoa julkisesti, sillä varkaat saattavat käydä vierailulla sinä aikana. Jos joku tämän blogin pitkäkyntisistä lukijoista tietää, missä asun ja käyttää tietoa hyväkseen, niin olkoon. Vuokraisäntäni tarvitsee seuraa muutenkin, kun olen poissa.

Matka Bolognasta Palermoon alkaa siis aikaisin huomenaamulla. Edestakainen matka kustantaa noin 70 euroa, mutta jos sen olisi varannut aikaisemmin, hinta olisi ollut huomattavasti alhaisempi. Olemme perillä kolme yötä, joista ensimmäisen vietämme Palermossa.

Sieltä matkustamme bussilla Cataniaan, joka luultavasti on tukikohtamme parin päivän ajan. Listalla on ainakin Etnan valloittaminen, joskin ilmeisesti kovin korkealle ei saa – tai kannata – nousta. Muutamat retkikuntamme jäsenet myös haluaisivat nähdä pikkukylän, jossa Kummisetä-elokuvia on kuvattu. Kylän nimi on ilmeisesti Savoca.

Suunnitelma on aika löyhä, joten saatamme sisällyttää siihen vielä Syracusan ja Agrigenton. Luultavasti vain toisen, sillä aikaa ei kauhean paljon ole. Taorminan näköalat Etnaan päin ovat myös kuulemma hienot.

Myötäpäivään-blogi pakkaa siis pitkästä aikaa rinkkansa ja lähtee tien päälle. Vaikka en pidäkään lentokentistä, on virkistävää nähdä taas pitkästä aikaa paikka, jossa elämän eri mahdollisuudet tiivistyvät nimiksi lähtevät-taululla. Tällä kertaa määränpäänä Palermo, ensi kerralla joku toinen. Näkemisiin taas ensi viikolla!

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Mistä puhua silloin, kun ei ole mitään sanottavaa?


Tänään oli varsin keväinen päivä Bolognassa. Lämpöä oli yli kymmenen astetta, aurinko paistoi ja kuiva asfaltti muistutti Suomen keväästä. Keskustassa ei ole pahemmin puita, joten ruskeat lehdetkään eivät rikkoneet illuusiota.

Joulukoristeita vedetään kovaa vauhtia katujen yli ja kaksi torniakin on jo valmisteltu. Valot siihen sytytetään myöhemmin. Piazza Maggiorelle oli pystytetty valtava joulukuusi, ja kaupat ovat ladanneet näyteikkunansa täyteen kimaltelevia koristeita. Joulu tulla tuksuttaa, vaikka säät eivät aina anna aihetta odottaa sitä.

tiistai 22. marraskuuta 2011

Vuokraisännän suusta


Minun olisi pitänyt aloittaa tämä kokonaisuus jo kauan sitten. Lukijan huviksi kerään tähän vuokraisäntäni kolme parasta sutkautustyyppiä.

Kolmannella sijalla on kommentit siitä, kuinka paljon puhun. Tähän kategoriaan kuuluu lempinimeni ciacchierone, sekä tämänaamuinen uutuus, jossa vuokraisäntäni pitelee korviaan ja valittelee, että niihin sattuu, koska en ole koskaan hiljaa.

Toisella sijalla on käyttäytymiseni matkiminen. Kenestä ei olisi hauskaa, kun yskimiseni jälkeen huoneen ovelle ilmestyy ystävälliset kasvot, jotka kakovat kauniisti? Myös kasvojeni ilmeet ja eleet ovat oivaa materiaalia pieneen teatteriesitykseen.

Voiton vie kuitenkin laulut, joita hän säveltää näköjään pahemmin ponnistelematta. Lempilauluihini kuuluu muun muassa ikivihreä ”Jukka tykkää Coca-Colasta, mikset juo enää Pepsiä”. Toinen lempparini on tervehtimiseeni käytetty vieno luikaus ”Huhuuuuu, Juuukkkaaaaaaa?”, jonka kuulen aina kun hän tulee töistä ruokatunnille.

Kunniamaininnan saa tämänpäiväinen keskustelu, joka löytyy kokonaisuudestaan tuosta alhaalta. Istuin huoneessani luonnonvalossa ja naputtelin tietokonetta.

”Haluatko lisää valoja?”

”Ei kiitos.”

”Ei kiitos, vai kyllä kiitos?”

”Ei kiitos.”

”Sitten sammutan koko kämpän valot, että saat olla pimeässä.”

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Pisan kirous on murrettu – puoliksi


Vaihto-opiskelullisista syistä lauantain Pisan-matka siirtyi täksi sunnuntaiksi. Tämän määränpään kirous aiheutti ainakin sen, että yksi neljästä matkamiehestä nukkui pommiin, eikä päässyt matkalle mukaan. Aamu oli yksi kylmimmistä Bolognassa tähän mennessä, sillä aseman lämpömittari näytti vain yhtä astetta. Kylmä sumu teki ilmasta vielä kalsevamman.

Tavoitteena oli käydä sekä Luccassa että Pisassa, mutta emme lopulta ehtineet kuin Pisaan, sillä halusimme kiivetä vinoon torniin ja meidän vuoromme oli vasta parin tunnin päästä siitä, kun ostimme liput. Pisalle täytyy nostaa hattua siitä, että torniin kipuaminen oli järjestetty suorastaan saksalaisen tehokkaasti. Lipunmyynnistä sanottiin aika, jolloin torniin voi nousta, joten meidän ei tarvinnut seistä turhaan jonossa odottamassa, vaan pystyimme kiertelemään kaupunkia.

Vinoon torniin nousu oli hieno kokemus, sillä kierreportaat heittivät harhaan aina sen mukaan, millä puolella tornia oltiin. Hintaa lystille tuli 15 euroa, mutta yritän aina ajatella, että jotkut maksavat satoja ja tuhansia euroja matkastaan Italiaan ja minä maksoin vain paikallisjunan.

perjantai 18. marraskuuta 2011

Matkasuunnitelmia

Huomenaamulla kello 8.10 tapahtuu jotakin historiallista. Seurueemme suunnistaa viimein Pisaan ja Luccaan. Saa nähdä, mikä menee pieleen.

Lisäksi varasimme liput Bolognasta Palermoon, Sisiliaan parin viikon päähän. Pääsen siis näkemään myös, millaista elo etelässä on. Luvassa on neljän päivän tiukka turistirutistus yhden englantilaisen ja yhden saksalaisen kanssa.

Suunnitelmissa on myös uudenvuoden vietto Suomessa erasmusvoimin. Ainakin tämänhetkisen suunnitelman mukaan Oulu valloitetaan neljähenkisellä tiimillä. Siinäkin jää nähtäväksi, kuinka moni itse asiassa pääsee pimeään pohjolaan asti.

torstai 17. marraskuuta 2011

Papupata porisee


Tämä blogi käsittelee nykyään vain minun ja vuokraisäntäni välistä suhdetta. Onneksi minua odottaa autuas viikonloppu, kun molemmat kämppikseni lähtevät viikonlopuksi kotiin kotiin. Toinen ilonaihe on se, että laitoimme lämmityksen päälle, joten sisällä on jopa lämpimämpi kuin ulkona.

Tänä aamuna kävin taas vakiokeskustelun vuokraisäntäni kanssa. Hän on nykyään alkanut kutsua minua chiacchieroneksi, suomalaisittain papupadaksi. Istuin syömään aamiaista hänen kanssaan ja hän alkoi heti määrittelemään meidän suhdettamme. ”Huomaan, että olemme hyvin erilaisia ihmisiä”, ”Näen, että haluat olla omissa oloissasi”, ”En ole koskaan nähnyt sinun nauravan”. Nyökkäilin ja söin paahtoleipääni. Kuulen samat asiat joka päivä.

Oikeastaan pidän Luigista, vuokraisännästäni, mutta ehkä hän on oikeassa siinä, että olemme hyvin erilaisia ihmisiä. Hänen yrityksensä saada minut puhumaan johtavat siihen, etten edes halua aloittaa keskustelua hänen kanssaan, koska sille ei tule loppua. Omalla mittapuullani suhteemme on aivan normaali nelikymppisen vuokraisännän ja vähän nuoremman vaihtarin välinen suhde: vaihdamme muutamat ystävällismieliset sanat kun tapaamme ja välillä jopa käymme pitemmän keskustelun. Hänestä olen varmaan tavattoman töykeä.

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Näkyjä


Näin tänään miehen seisovan saunassa. Siellä oli kyllä lauteetkin, mutta hän katsoi parhaaksi seistä kiukaan edessä.

Näin tänään myös todella lyhyen italialaisen miehen. Hän ei ollut aivan kääpiö, muttei ihan täysikasvuinenkaan.

Näin myös tänään, kuten joka päivä, meidän tiskisienemme. Jostakin syystä muu maailma tuntuu käyttävän tiskiharjan sijaan monesti tiskisientä. Onhan se kyllä kätevä, kun sieni annostelee pesuaineen kuin itsestään, mutta meidän sienemme on niin vanha, että fairyn lisäksi se annostelee kasan mikrobeja puhtaisiin lautasiin. Kämppiksilläni ei ole nimittäin tapana edes puristaa sitä kuiviin vaan se laitetaan sellaisenaan takaisin kaappiin muiden viljelmien kanssa.

Tänään näin pöytäliinan, joka ilmeisesti pitää levittää pöydälle, kun syödään. Olen näin tehnytkin päivällisellä sen jälkeen kun kämppikseni oli kovasti järkyttynyt siitä, etten laittanut sitä. Kysyin syytä ja hän sanoi, että se laitetaan sen takia, että putsaaminen on helpompaa. Kun vertasin tilannetta, jossa nokare tomaattista tonnikalaa putoaa pöytäliinalle ja toisaalta tilannetta, jossa se putoaa paljaalle pöydälle, hän sanoi, että tomaattista tonnikalaa ei ole tarkoitus pudottaa pöytäliinalle. Lisäksi hän kertoi, että pöytä on likainen, koska siihen nostetaan esimerkiksi ostokset. Vastustelin ja jaoin näkemykseni siitä, että ruoka syödään yleensä lautaselta eikä pöydältä. Hän ei ymmärtänyt näkökantaani.

tiistai 15. marraskuuta 2011

Mustalaiskirous


Nuorempana en uskonut, että ihmiset voivat lihoa. Laihtuminen oli samanlainen myytti. Se korkeintaan sattui jollekin kaukaiselle sukulaiselle tai kaverin kaverille. Onneksi näin aikuisena olen tullut järkiini ja huomannut, että ihminen voi lihoa. Laihtumiseen tosin en usko vieläkään.

Armeijan terveystarkastuksessa jääkäri otti painoni ylös ja huikkasi sen sihteerille. ”55 kiloa.” – ”65 kiloa?” – ”Eiku 55.” Nykyään painan varmaan tuon 65 kiloa, joten vaaka todistaa lihomattomuusteoriani vääräksi.

Epäuskoni liittyy varmaan siihen, millaiselle kehotyypillä minua on siunattu. Nuorena join pullon kokista päivässä ja söin sipsipussin alkuruokana. Painoni ei silti koskaan noussut, ehkä siksi, että olen aina pitänyt ruokaa enemmänkin poltto- kuin nautintoaineena.

Joku saattaa syödä donitsin ja lihoo kaksi kiloa yön aikana. Joku toinen saattaa käydä kerran salilla ja herätä lihaskimppuna. Minä voin tehdä molempia ilman mainittavaa vaikutusta. Olen alkanut epäillä, että kyseessä on mustalaiskirous.

maanantai 14. marraskuuta 2011

Ruisleipää ja saunomista


Pyhästä kolminaisuudesta puuttuu enää Fazerin sininen suklaa, mutta onneksi täällä on Kinder-suklaata, mikä on melkeinpä parempaa. Viime päivinä olen kuitenkin saanut maistaa kunnon ruisleipää ja kunnon löylyjä, joten koti-ikävä, joka ei ole vieläkään iskenyt, myös pysynee poissa.

Sunnuntaina kiipesimme Bolognassa San Lucan kirkolle, joka sijaitsee vähän keskustan ulkopuolella. Näkymät olivat hienot ja sää syksyisen kirpeä, joten reippailu kotikaupungissakin oli virkistävää. Eteläiset naapurimme olivat tuoneet Virosta asti tummaa leipää, jota kelpasi mäystää.

Tänään kävin myös saunassa ensimmäistä kertaa sitten syyskuun. Salillani on nimittäin epäilyttävän näköinen pikkukoppero, jota myös saunaksi sanotaan. Tänään testasin löylyt ensimmäistä kertaa ja vaikkei se ihan puusaunalle vedäkään vertoja siinä oli silti yllättävän pehmeät löylyt. Vettä tosin heitettiin kiukaalle soppakauhalla.

Lopuksi muutamat kuvat reissuiltani.

Maranellon Ferrari-museossa tunnustettiin väriä

San Luca Bolognassa












sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Viisi minuuttia


Täällä on vielä sunnuntai joten toivotan kaikille hyvää isänpäivää. Kiireisen päivän jälkeen kuvia tulee huomenna.

lauantai 12. marraskuuta 2011

Yhtäkkiä Pisa... eiku Modena


Tänä lauantaina aiomme alun perin yrittää matkata Pisaan ottamaan kuvia vinosta tornista, mutta erinäisten sitoumusten takia lähtijöiden määrä väheni niin paljon, että päätimme siirtää sen eri päivään. Sen sijaan minä ja Tom tapasimme rautatieasemalla kymmeneltä ja hyppäsimme ilman sen kummempia suunnitelmia johonkin junaan. Tämä juna sattui menemään Modenaan, mikä sopi meille varsin hyvin, sillä matka sinne kestää vain puolisen tuntia.

Modena oli hauska pikkukaupunki joskaan siellä ei ollut mitään elämää suurempaa. Parin tunnin kiertelyn jälkeen hyppäsimme bussiin ja köröttelimme Maranelloon, joka tietenkin tunnetaan Ferrarin syntymäpaikkana. Kävimme Ferrari-museossa ihastelemassa punaisia kiitureita, mikä oli yhdentoista euron hintaan ihan tarpeeksi viihdyttävää.

Huomenna on siis luvassa pari kuvaa nopeista autoista ja muutama enemmän rakennuksista. Parin tuhannen kuvan jälkeen minusta on alkanut tuntua, että kaikki kuvat ovat samanlaisia ja otan ne joka reissulla. Nähtäväksi jää siis, onko minulla tarjota huomenna mitään mieltäliikuttavaa.

perjantai 11. marraskuuta 2011

Marraskuun 11. 2011

Rakas päiväkirja, puolen tunnin päästä näen taas Hänet. En tiedä, tunteeko Hän samoin kuin minä, mutta toivon niin. Suhteemme alkutaival oli vaikea, kuten tiedät – sinun sivuillesi olen vuodattanut sydämeni – mutta nyt minusta tuntuu, että alamme tuntemaan toisiamme.

Ehkä tapaamisemme oli tähtiin kirjoitettu. Kaikkien mahdollisuuksien joukosta tapasin juuri Hänet, ja myös Hän näki minussa jotain erityistä, muuten hän ei olisi vastannut viesteihini. Alussa oli varovainen, sillä pelkäsin menettäväni jotain tärkeää, mutta nyt minulla ei ole salaisuuksia. Oveni on auki.

Tiedän jo mitä tapahtuu, kun näen Hänet. Hän tervehtii minua iloisesti, minä vastaan samalla mitalla. Hän tulee huoneeseeni, kommentoi jotakin arkipäiväistä: ”Oi, juotpa sinä paljon maitoa”, ”Tervehditpä sinä minua apeasti. Sinä kyllä levität surullisuutta tähän taloon. Vitsi vitsi.”, ”Oletko taas syönyt? Minun täytyy siis taas syödä pastaa kolme lautasellista, koska olen niin huono kokki, etten osaa mitata sopivaa annosta”.

Suhteemme on tuoreudestaan huolimatta jo asettunut uomaansa. Hän yrittää ohjailla minua niin kutsutuilla vitseillään käyttäytymään, kuten Hän haluaa. Pari päivää sitten pyysin Häneltä apua erään kuvan skannaamisessa ja juttelin Hänen kanssaan, samalla kun skanneri raksutti mustetta pikseleiksi. Kun asia oli hoidettu, palasin jatkamaan työtäni, johon kuvaa tarvitsin. Ovella Hän alkoi taivastella ”Oi, jo hetken luulin, että Jukka on alkanut seuralliseksi. Mutta voi, vanha kunnon Jukka on tullut takaisin ja menee huoneeseensa. Mene mene! Jätä minut!”

Vastasin Hänelle, kuten minulla on tapana: nostin suupieliä väärillä hymylihaksilla, hymähdin ja käännyin kannoillani. Kuten kirjoitin, en tiedä tunteeko Hän samoin kuin minä, mutta toivoisin niin. Toivon nimittäin, että voisimme asuttaa taloa täydessä yhteisymmärryksessä, kohdellen toisiamme kunnioittavasti ja ystävällisesti. Ehkä Hän haluaa jotakin syvempää, mutta juuri nyt en ole valmis siihen. Minulla on elämäni, hänellä on omansa ja se sopii minulle.

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Pikkumaista porukkaa

Italialaiset ovat järjestään pienikokoista sakkia. Kadulla kävellessäni tunnen olevani kuin pikku-Jussi, kun aurinkokuivatut mummelit kipittävät ohitseni. Saksalainen kaverini valittaa, että myös italialaisten ruumiinrakenne on niin erilainen kuin Saksassa, että paikalliset vaatteet eivät sovi hänen päälleen. Tässäkin saattaa olla jotain perää, sillä isoja miehiä ™ ei täällä kauheasti katukuvassa näy.

Eilen oli taas ruokajuhlat tällä kertaa ESN:n järjestäminä. Suomalaisvoimin kokkasimme valikoiman sinivalkoisia herkkuja: korvapuusteja, pinaattilättyjä ja tietenkin karjalanpiirakoita. Ongelmaksi muodostui tälläkin kertaa uuni, jossa ei riittänyt hönkää paistamaan pullia kunnolla. Toisaalta onnistuin kyllä polttamaan peukaloni kun otin pullia uunista, joten ei se ihan kylmäkään ollut. Positiiviselta kannalta katsottuna nyt pystyn mittaamaan sykkeeni peukalonpäästä.

Juhlissa oli taas edustettuna laaja valikoima Euroopan maita. Myös pienistä maista oli eksynyt ihmisiä paikalle.

tiistai 8. marraskuuta 2011

Kauanko pettymys kestää?


Eilen sain tietää graduni arvosanan, mikä oli loppujen lopuksi aika suuri pettymys. Loppupäivä olikin sitten niin kuin elokuvan sankarilla, jolla mikään ei onnistu. Ulkona satoi vettä, löin pääni keittiönkaapin oveen, astuin lätäkköön ja sukka kastui läpimäräksi. Maailmalla tuntui olevan jotakin minua vastaan.

Tosiasiassa minulla oli jotakin maailmaa vastaan. Huomasin asioita, jotka sopivat mielentilaani. Kirjoitin vain pari päivää sitten siitä, miten onnellisuus on asenne, joten tuntuu sopivalta, että pian sen jälkeen takaisku väritti linssini lyijynharmaiksi. Pessimisti sanoisi, että elämä kyllä vetää takaisin maan pinnalle.

Graduni aiheeseen sopien voin lainata elokuvaa Before Sunrise. Päähenkilöt keskustelevat tutkimuksesta, jossa todetaan, että mielenlaatu ei paljoa muutu mitä elämässä sitten tapahtuukaan. Esimerkkeinä on neliraajahalvautunut ja lottovoittaja. Jos on ennen lottovoittoa ollut kyyninen mörrimöykky, pari miljoonaa ei sitä muuta mihinkään.

Lottovoittoa en saanut ja terveyskin on tallella, joten pettymys toivottavasti hiipuu mielestä pikaisesti.

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Ulos laatikosta


Pöytälaatikosta nimittäin. Suomalainen yhteiskunta pieksee taiteellisuuden ihmisestä viimeistään yläasteen välitunneilla, mutta aina silloin tällöin pieni kipinä jää kytemään ja oikeissa olosuhteissa se leimahtaa taas liekkeihin. Palamisen sivutuotteina saattaa syntyä runoja, novelleja, piirroksia tai valokuvia.

”Minulla ei ole mitään taiteilijoita vastaan, kunhan taiteilevat omana kotonaan” tuntuu olevan yleinen asenne. Lauseet, jotka alkavat ”En ole X, mutta…” yleensä tarkoittavat, että puhuja on X, mutta ei halua myöntää sitä itselleen. Sama pätee ensimmäiseen esimerkkiin.

Mistä on tuhmat suomalaiset tehty? Kateudesta, epävarmuudesta ja vieraan pelosta. Tällaisessa ilmapiirissä itsensä ilmaisu päätyy usein henkiseen pahoinpitelyyn taitelijabaarin parkkipaikalla. Jos olet taitava, olet leuhka; jos et, eikö olisi parempi pysyä siellä pöytälaatikossa eikä häpäistä itseään.

Katso, äiti, mitä tein. Jossakin vaiheessa luomisen ilo vaihtuu tulosten tavoitteluun ja kun paperille piirretty koira muuttuu symbolista ikoniksi, taideteostaan ei enää saa esitellä ylpeänä. Tätä asennetta vastaan tulen ulos laatikosta ja järjestän pienen taiteilijamarssin kuvavalikoiman muodossa. Ajatuksena on, että kaikilla on oikeus ilmaista itseään kuten haluaa ilman pelkoa siitä, että joku raiskaa tai pahoinpitelee henkisesti tai sosiaalisesti.

Siispä katso, maailma, mitä tein.


















lauantai 5. marraskuuta 2011

Yhtäkkiä Siena


Viikot vierivät ja jokainen tuntuu noudattavan samaa tuttua kaavaa – viikonlopun lomapaikka vain vaihtuu. Tällä viikolla vuorossa oli Siena, tuo Italian San Francisco. Junaongelmilta ei tälläkään kertaa vältytty, vaikka yritimme olla kovin suunnitelmallisia.

Trenitalialla on lauantaina tarjous, jossa saa kaksi lippua yhden hinnalla. Pienen yrittämisen jälkeen sain ostettua paluulipun välille Siena–Firenze. Ongelmaksi muodostui lähinnä se, että netissä ostettua tarjouslippua ei voi vaihtaa. Kävi nimittäin niin, että vaikka lähdimme yhdeksän aikaan liikkeelle saavuimme Sienaan vasta vähän ennen yhtä koska ensimmäinen junamme oli viisitoista minuuttia myöhässä emmekä ehtineet jatkoyhteyteemme. Paluulippu oli ostettu vähän yli viiden lähtevään junaan, joten vierailu jäi varsin pikaiseksi.

Suunnitelmallisuus ei aina kannata, joskin matkan aikana huomattiin myös, että junamatkustamisen perussäännöt on syytä muistaa. Italiassa junaliput täytyy leimata laiturilla ennen lähtöä. Kuin sattuman kaupalla minä muistin leimata omani, mutta Tom ja Stefan eivät. Yleensä konduktööri toruu lempeästi ja muistuttaa, että lippu pitää leimata. Tällä kertaa kohdalle sattui italialainen patriootti, joka oli päättänyt auttaa isänmaatansa sen taloudellisessa ongelmissa ja velotti pojilta sakkomaksun.

Huomenna luvassa on muutamia kuvia, etenkin Duomosta, joka oli todellakin vierailemisen arvoinen. Huomenna saatan myös tulla ulos laatikosta.

torstai 3. marraskuuta 2011

Kohtaamisia


Tapasin toisen suomalaisen vaihtarin Via Zambonilla.

”Kato moro.”

”No heii.”

Pikkupuhetta, eli toisin sanoen small talkia.

”Varmaan nähhään illalla. Moro.”

”Moi.”

Koko ajan kunnioittava 143 senttimetrin etäisyys.

keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Onni on asenne


Kumpi tuli ensin: usko siihen, että asiat lutviutuvat lopulta vai kokemus siitä, että näin käy? Minusta nimittäin tuntuu, että olen monella tapaa ollut aika onnekas ihminen. Mieleeni ei tule montaa asiaa, jotka olisivat epäonnistuneet täydellisesti. Onnenpotkuja sen sijaan nousee mieleen montakin.

Australiassa löysin hyvän asunnon, jossa oli maailman paras parveke. Siellä lueskelin, piirsin, juhlin ja elin. Kesä oli tuloillaan ja lopulta hyvät säätkin hellivät minua. Asunto oli ensimmäinen, jota kävin katsomassa, joten sen saamisen voitaisiin katsoa olleen onnenpotku.

Italiassa alkuvaikeuksien jälkeen löysin asunnon, joka on paikalliseen hintatasoon nähden halpa – 360 euroa kuukaudessa omasta huoneesta kahden muun asukkaan kanssa – ja jossa minulla on jopa oma kylpyhuone. Ainoa ongelma on vuokraisäntä, josta suomalainen yhteiskunta olisi nuijinut ylisosiaalisuuden jo lastentarhassa. Parin kuukauden päästä joko vihaan tai rakastan häntä.

Kaksi kertaa minua on siis lykästänyt asuntoasioiden kanssa. Vai onko sittenkään? Ensimmäinen asunto Australiassa oli kaukana keskustasta, joten sosiaalinen elämä oli paikoin rajoittunutta. Yöllä oli kylmä enkä koskaan tuntenut oloani täysin kotoisaksi.

Tässä asunnossa on jopa lämmin nukkua, mutta kulttuurierot näkyvät siinä, että en jaksaisi koko ajan höpöttää vuokraisännän kanssa. Istuin syömässä keittiössä kun hän tuli laittamaan television päälle ja kertomaan uudesta suihkunpäästä. Hetken päästä hän kehotti minua laittamaan televisiota isommalle, koska en kuule siitä mitään hänen puheensa yli.

Minusta kuitenkin tuntuu, että olen ollut onnekas. Niin näiden pienten asioiden kanssa kuin jopa asioiden suuressa mittakaavassa. Ehkä usko asioiden onnistumiseen ja kokemus siitä, että yleensä niin käy, ovatkin saman asian kaksi puolta. Kun uskoo, huomaa asioiden parhaat puolet eikä takerru pelkästään kielteiseen. Samalla on helppo uskoa omaan onnekkuuteensa.

tiistai 1. marraskuuta 2011

Voiko ihmisiin luottaa?

Mieti hetkinen otsikon kysymystä. Voiko toiseen ihmiseen luottaa? Jos olet suomalainen, vastaus on todennäköisemmin kyllä kuin jos olet vaikkapa amerikkalainen tai italialainen. Kuten niin monen muunkin asian kanssa olen pitänyt sitä itsestäänselvyytenä, että kaiken kaikkiaan ihmiset ovat varsin rehellistä sakkia. Viime aikoina minun on pitänyt miettiä, onko asia todellakin näin.

Tänään muutin uuteen huoneeseeni, jossa minua ennen asui antikristus. Kutsuttakoon häntä nimellä lo spagnolo, sillä hän on Espanjasta. En tunne miestä, mutta vuokraisäntäni puheiden perusteella hän on paholaisen vanhin vesa. Hän ei kuuleman mukaan ole maksanut vuokraa kolmeen kuukauteen, on lainannut rahaa maksamatta takaisin ja rikkonut suihkunkin.

Asunnon vuokraus on ollut kuin huijarin käsikirjasta. Viikkoa ennen kuin saavuin tänne, vuokraisäntä lähetti viestin ja pyysi minua maksamaan ensimmäisen kuun vuokran etukäteen koska hänellä ei muuten olisi ollut rahaa maksaa laskuja. Vastustelin, koska tuntuu kummalliselta että työssäkäyvällä ihmisellä laskujen maksaminen olisi parista sadasta eurosta kiinni. Hän lupasi kirjoittaa minulle kuitin ja antaa avaimet. Vastoin parempaa tietoa suostuin. Pitäähän sitä ihmisiin nyt vähän luottaa.

Toissapäivänä hän kirjoitti, että lo spagnolo on tullut sairaaksi eikä voi lähteä huoneestaan. Kirjoitin takaisin, että hän voi mennä sairastamaan hotelliin ja minä muutan kuun ensimmäisenä päivänä kuten olimme sopineet. Hän lupaili, että espanjalainen jatkaa matkaansa ja että huone on tyhjä kun tulen.

Eilen vuokraisäntä pyysi minua käymään, jotta voisimme yhdessä "suostutella" espanjalaista lähtemään. Hän oli valmis antamaan lo spagnololle luvan nukkua keittiön lattialla. Tässä vaiheessa hälyskellot alkoivat jo viimeistään soida ja päätin antaa kannettavani ja kamerani ystävälleni säilytykseen, sillä tässä talossa ei ole lukkoja. Jos joku ei maksa vuokraansa ja valehtelee, mikä estää häntä kaappaamasta tavaroitani mukaansa kun lähtee. Vuokraisäntä vannoi, että lo spagnolo ei ole varas, korkeintaan vähän utelias, mikä tarkoittaa että hän saattaa käydä läpi toisten tavaroita, muttei ota mitään. Luottamus on hieno asia, mutta tyhmä ei tarvitse olla.

Tänä aamuna saavuin asuntoon kahdentoista jälkeen. Vuokraisäntä otti minut vastaan ja istuimme keittiöön. Huoneeni ovi oli kiinni ja espanjalainen oli siellä sisällä. Olin jo varma, että vaikeudet ovat vasta alussa ja luvassa on vähintään käsikähmä. "Lähden kahden aikaan", lo spagnolo ärisi oven takaa. Istuin keittiöön ja puolen tunnin päästä huoneeni ovi aukesi, antikristus astui ulos matkalaukkuineen ja lähti. Ei draamaa, ei kyyneleitä.

Nyt olen asettanut tavarani hyllyille ja kaappeihin. Kannettavani on vielä kaverillani, mutta ainakin nyt näyttää siltä, että joskus ihmisiin voi luottaa ja mikä näyttää huijaukselta voi ollakin vain epätodennäköisten asioiden summa.