Pari päivää sitten kauhistuin selatessani lööppejä iltapäivälehden nettisivuilta. Jutussa oli kuva maapallosta ja huomioni kiinnittyi isolla painettuihin sanoihin ”iskeytyy maahan”. Ennen kuin luin otsikon tarkemmin ehdin jo ajatella, että tähänkö se nyt päättyy. Asteroidi tuhoaa ihmiselämän maapallolta juuri kun olen lähdössä vaihtoon. Sekunnin ajan ehdin kuvitella mitä tekisin, jos tietäisin, että kaikki päättyy huomenna. Sitten tajusin, että olin joutunut ajattelemaan sitä jo pitemmän aikaa.
Elämääni ei iskeytynyt linja-auton kokoinen läjä avaruusromua vaan kasvava tietoisuus siitä, että kolme vuotta kestäneellä parisuhteellani oli viimeinen käyttöpäivä, joka sattuman oikusta oli sama kuin junalippuni matkustuspäivä. Olimme tehneet periaatepäätöksen jo muutamaa viikkoa, ehkä jopa kuukautta, aiemmin, mutta tiesimme molemmat, että emme osaa erota ennen kuin toinen lähtee maasta. Kun yhä välittää, viimeisen kerran pelko muuttuu vielä yhden kerran toiveeksi.
Se vaihtelee, mitä kukin tekisi, jos asteroidi todella olisi iskeytymässä maahan. ”Hyppään benji-hypyn”, ”syön puoli kiloa Kinder Maxeja kerralla” tai ”sanon Pertti-enolle, että koko suku näkee, että se on tupee”. Kuvitellut mieliteot vaihtelevat mässäyksestä suunsa puhtaaksi puhumiseen, mutta aina se, että elää kuin viimeistä päivää ei tarkoita, että tekisi asioita, joita ei ole ennen uskaltanut tehdä. Kun tiimalasissa tippuvat hiekanjyvät pystyy laskemaan, arkiset asiat muuttuvat painokkaiksi. Teehetki tai tonnikalamunakas voi olla yhtä arvokas kokemus kuin sadan metrin vapaapudotus köysi nilkoissa.
Onneksi sillä, että litistyy taivaalta putoavan linja-auton alle ja sillä, että eroaminen tuntuu kuin avaruusonnikka putoaisi niskaan, on yksi suuri ero. Toisesta selviää hengissä. Aamu valkenee. Tämän blogin kirjoittajalle aurinko nousee Bolognassa. Toisille se nousee Suomessa, vaikkei aina siltä tunnukaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti