Muukalainen söi vaimoni

Hän oli lajinsa kaunein. Pienikokoinen, siro ja kauniisti ruskettunut. Hän oli hivenen paksunahkainen, mutta rypyt olivat oikeissa kohdissa. Tarkoituksenani oli pitää hänet täysin itselläni, mutta koska meillä oli kiire lähteä ensimmäisiin yhteisiin juhliimme, hukkasin hänet kavereidensa joukkoon. Juhlapaikalla etsimme paikan hänelle sekä hänen ystävilleen minkä jälkeen lähdin etsimään aterimia. Kun palasin, joku muukalainen oli syönyt tulevan vaimoni.  En tiedä, kuka se oli: hän saattoi olla yhtälailla pimeimmästä Afrikasta kuin Ruotsistakin. Jäljellä jäi vain pari rakeista valokuvaa vaimoni kauneudesta.

Ken on heistä kaikkein kaunein? Vaimoni ennen etelänmatkaa vasemmalla alhaalla.

Traagiseen loppuun johtanut karjalanpiirakoiden leipominen ei ollut ilman dramatiikkaa sekään. Virolainen vaihtarikaverini oli onneksi auttamassa, joten puuron keittäminen kaasuliedellä, taikinan vaivaaminen ja piirakoiden paistaminen onnistui reseptissä lukeneen kahden tunnin sijasta noin kolmessa ja puolessa tunnissa.

Kaikki sujui näin jälkeenpäin katsoen varsin hyvin ottaen huomioon, että talossa ei ollut kunnon leipomavälineitä ja lisäsimme jauhoja enemmänkin tuntuman kuin ohjeen mukaan. Pahin takaisku tuli siinä vaiheessa, kun yritin saada uunia toimimaan ja soitin vuokraisännälle, joka sanoi, ettei se toimi ollenkaan. Pöydällä oli kaksi tusinaa karjalanpiirakkaa odottamassa paistamista ja hän osoitti meille hyllykköön nostetun pikkuruisen sähköuunin, jossa voisimme kuulemma paistaa ne.

Ulkoa ruskettunut, sisältä pehmeä.

Ahtasimme piirakat mikroaaltouunia pienempään uuniin ja ristimme sormemme. Lopputulos oli ensikertalaisen aikaansaannokseksi mielestäni varsin kelvollinen, vaikka pohja jäikin aika paksuksi. Lukija voi muodostaa oman mielipiteensä kuvien perusteella. Tärkeintä lienee kuitenkin se, että ensimmäinen karjalanpiirakkani oli todella kaunis, vaikkakin se joutui lopulta parempiin suihin.