Kumpi tuli ensin: usko siihen, että asiat lutviutuvat lopulta vai kokemus siitä, että näin käy? Minusta nimittäin tuntuu, että olen monella tapaa ollut aika onnekas ihminen. Mieleeni ei tule montaa asiaa, jotka olisivat epäonnistuneet täydellisesti. Onnenpotkuja sen sijaan nousee mieleen montakin.
Australiassa löysin hyvän asunnon, jossa oli maailman paras parveke. Siellä lueskelin, piirsin, juhlin ja elin. Kesä oli tuloillaan ja lopulta hyvät säätkin hellivät minua. Asunto oli ensimmäinen, jota kävin katsomassa, joten sen saamisen voitaisiin katsoa olleen onnenpotku.
Italiassa alkuvaikeuksien jälkeen löysin asunnon, joka on paikalliseen hintatasoon nähden halpa – 360 euroa kuukaudessa omasta huoneesta kahden muun asukkaan kanssa – ja jossa minulla on jopa oma kylpyhuone. Ainoa ongelma on vuokraisäntä, josta suomalainen yhteiskunta olisi nuijinut ylisosiaalisuuden jo lastentarhassa. Parin kuukauden päästä joko vihaan tai rakastan häntä.
Kaksi kertaa minua on siis lykästänyt asuntoasioiden kanssa. Vai onko sittenkään? Ensimmäinen asunto Australiassa oli kaukana keskustasta, joten sosiaalinen elämä oli paikoin rajoittunutta. Yöllä oli kylmä enkä koskaan tuntenut oloani täysin kotoisaksi.
Tässä asunnossa on jopa lämmin nukkua, mutta kulttuurierot näkyvät siinä, että en jaksaisi koko ajan höpöttää vuokraisännän kanssa. Istuin syömässä keittiössä kun hän tuli laittamaan television päälle ja kertomaan uudesta suihkunpäästä. Hetken päästä hän kehotti minua laittamaan televisiota isommalle, koska en kuule siitä mitään hänen puheensa yli.
Minusta kuitenkin tuntuu, että olen ollut onnekas. Niin näiden pienten asioiden kanssa kuin jopa asioiden suuressa mittakaavassa. Ehkä usko asioiden onnistumiseen ja kokemus siitä, että yleensä niin käy, ovatkin saman asian kaksi puolta. Kun uskoo, huomaa asioiden parhaat puolet eikä takerru pelkästään kielteiseen. Samalla on helppo uskoa omaan onnekkuuteensa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti