Luigilandiassa ei mikään muutu. Kaksi minuuttia
sitten ovisummeri soi, ja vuokraisäntäni jokailtainen pizza kuljetettiin
nälkäiselle odottajalle. Minuutti sitten hän nauroi kovemmin kuin kukaan
tuntemani lempiohjelmalleen televisiossa. Minuutti tästä eteenpäin hän vetäisee
henkeä yllättyneenä.
Erehdyin menemään keittiöön äsken. Luigi oli vielä
huoneessaan ja luulin jo onnenpäiväni koittaneen, kun hän ei välittömästi
kurkistanut keittiöön. Laitoin videon pyörimään ja aloin katsella sitä. Mutta
harva ihminen tässä maailmassa muuttuu.
Seuraava kymmenen minuutin interaktio – tai
kutsutaan sitä vaikka aktioksi, koska se oli varsin yksipuolista – käsitteli
tuttuja aiheita. Yritin muistella niitä tätä kirjoittaessani, mutta ne olivat
niin arkipäiväisiä, että ne menivät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
Yksi aiheista taisi olla vanhat kunnon ruokailutottumukset: söin raejuustoa ja
Luigi sai siitä pontta kertoa minulle, siitä miten hänkin pitää nopeasti
syömisestä. Muita aiheita listalla tänään olivat rikki mennyt muistikortti ja
se, minkä kokoisia muistikortteja hän oli kaksi vuotta sitten aikonut ostaa.
Minun pitää kestää tätä papupataa vielä kaksi
viikkoa, sitten saan palata tuppisuiden suomalaisten pariin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti