Vuokraisäntärintamalta ei mitään uutta

Luigilandiassa ei mikään muutu. Kaksi minuuttia sitten ovisummeri soi, ja vuokraisäntäni jokailtainen pizza kuljetettiin nälkäiselle odottajalle. Minuutti sitten hän nauroi kovemmin kuin kukaan tuntemani lempiohjelmalleen televisiossa. Minuutti tästä eteenpäin hän vetäisee henkeä yllättyneenä.

Erehdyin menemään keittiöön äsken. Luigi oli vielä huoneessaan ja luulin jo onnenpäiväni koittaneen, kun hän ei välittömästi kurkistanut keittiöön. Laitoin videon pyörimään ja aloin katsella sitä. Mutta harva ihminen tässä maailmassa muuttuu.

Seuraava kymmenen minuutin interaktio – tai kutsutaan sitä vaikka aktioksi, koska se oli varsin yksipuolista – käsitteli tuttuja aiheita. Yritin muistella niitä tätä kirjoittaessani, mutta ne olivat niin arkipäiväisiä, että ne menivät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Yksi aiheista taisi olla vanhat kunnon ruokailutottumukset: söin raejuustoa ja Luigi sai siitä pontta kertoa minulle, siitä miten hänkin pitää nopeasti syömisestä. Muita aiheita listalla tänään olivat rikki mennyt muistikortti ja se, minkä kokoisia muistikortteja hän oli kaksi vuotta sitten aikonut ostaa.

Minun pitää kestää tätä papupataa vielä kaksi viikkoa, sitten saan palata tuppisuiden suomalaisten pariin.

Maanjäristys

Tänään Pohjois-Italiaa on ilmeisesti ravistellut pieni maanjäristys. Keskus oli Reggio Emiliassa, joka ei ole kovinkaan kaukana Bolognasta. Harmikseni en itse tuntenut tänään mitään, vaikka muutamat muut bolognalaiset olivat kuulemma huomanneet tärinän. Parempi tietenkin näin päin.

Maanjäristystä ei kyllä ole koskaan elämässä tullut vastaan, joten nyt voin melkein laittaa rastin siihen ruutuun.

Kuvia Bardonecchiasta ja tarinoita itseluottamuksesta

Kun suomalainen sanoo, että hän osaa jotakin hyvin, se tarkoittaa yleensä, että hän osaa asian hyvin. Luultavasti todella hyvin. Jos suomalaisen suusta kuuluu ”En minä nyt erityisen hyvä ole”, se voi tarkoittaa, että hän on todella hyvä tai sitten sanojensa mukaisesti ei erityisen hyvä.

Matkoillani olen törmännyt muiden kulttuurien tapaan markkinoida itseään. Päällimmäisenä mieleen nousee Suomessakin käyneet englantilaispojat, joiden kanssa kielimuuri kävi joskus ilmeiseksi. Etenkin toisella heistä on joko rautainen itseluottamus tai rautaiset silmälaput. Ennen luistelureissua hän sanoi olevansa varsin hyvä luistelemaan. Hän ei ollut.

Suomessa hän kertoi olevansa varsin hyvä ampumaan. Hän ampui kaikki ohi. Melkein samaan hengenvetoon hän kertoi olleensa hyvä soittamaan kitaraa. Kun hän tarttui soittimeen, siitä ei välttämättä näkynyt jälkeäkään. Tässä vaiheessa säädin kielelliset vastaanottimeni uuteen asentoon ja tajusin, että kyseessä ei välttämättä sittenkään ole ne edellä mainitut rautaiset silmälaput vaan vain erilainen tapa ilmaista sama asia. Minun pitää vaan osata siirtää ylisanat jatkumolla oikeaan paikkaan: ’varsin hyvä’ on ’oikeastaan aika huono’, ’todella hyvä’ on ’ihan ok’, ’suorastaan virtuoosimaisen täydellinen’ on ’ihan hyvä’.

Lopuksi myös pari kuvaa Bardonecchian kauniista maisemista.

Ja takaisin studioon

Laskettelut on lasketeltu ja nyt alkaa jo tuntua, että kohta jätän Bolognan taakseni. Viikolle on pitänyt jo suunnitella viimeisiä iltoja siinä ja siinä paikassa, ja osa kavereista lähtee jo viikonloppuna. Onneksi ihmisaivot kääntävät asioita myönteisiksi, ja minustakin on alkanut jo pikku hiljaa tuntua, että voin jättää tämän vaiheen elämästä taakseni hyvillä mielin.

Tällä viikolla on luvassa muutamia kuvia Bardonecchiasta, sekä tarinoita siitä, miten eri kulttuureista tulevilla on eri tavat ilmaista oman osaamisensa taso. Suomeksi sanottuna siis itsekehusta.

Urani r&b-laulajana

Minua ei lakkaa hämmästyttämästä partureiden ihmeellinen maailma. Tänään pulitin taas viisitoista euroa siitä hyvästä, että pääsin istumaan tunniksi parturintuoliin. Tällä kertaa pyysin myös trimmauksen parralleni.

Kielimuurista huolimatta kokonaisuus oli jotakuinkin onnistunut. Nyt näytän – partani puolesta –siltä kuin aloittelisin uraani rhytm and bluesin parissa. Kokeilisin laulaa, mutta vuokraisäntäni on kotona ja hän tulisi juttelemaan minulle, joten minun täytyy odottaa hetkinen ennen kuin voin kokeilla, onko lauluääneni partani veroinen.

Huomenna, torstain ja perjantain välisenä yönä, alkaa kauan odottamani laskettelumatka. Paluu on sunnuntaina, joten Myötäpäivään-blogi hiljenee taas hetkeksi. Ei silti huolta, vielä on luvassa pari viikkoa hupia ennen kuin Un viaggio in Italia saavuttaa päätepisteensä.

Uusi arki Bolognassa

Ennenaikaisen kevään ylistys näyttää olleen juurikin sitä – ennenaikaista. Lämpötilat Bolognassa ovat viime päivinä pysytelleet parin plusasteen puolella ja yöllä on ollut pakkasiakin. Paksu talvitakki, jota kirosin Milanossa, on ansainnut hyvitteleviä kiitoksia monta kertaa.

Italiaan paluuni jälkeen elämäni on ollut hyvin Bologna-painotteista. Muita vaivaavat opiskelukiireet ja yleinen taisteluväsymys, joten emme ole käyneet matkailemassakaan. Onneksi torstaina alkaa parin päivän laskettelureissu Torinoon, josta toivottavasti tulee tämän vaihdon huipennus, sillä sen jälkeen ihmiset alkavat palailla koteihinsa.

Kalenteri näyttää kohdallani täysin tyhjää, mikä on aiheuttanut sekä syviä onnentunteita että perinpohjaista tylsistymistä. Olen täyttänyt päiväni urheilulla sekä työnhaulla. Päivät vierivät melkeinpä huomaamatta. Mieleeni nousee Australian lämpimät päivät, jolloin makoilin patiollani ja luin kirjoja auringonpaisteessa. Täällä tosin ilmat eivät ole yhtä suotuisia.

Mitä yhteistä on iPhonella ja järjestetyllä avioliitolla?

Vanhan anekdootin Fordin T-mallia sai minkä värisenä tahansa kunhan se oli musta. Sata vuotta myöhemmin sama voitaisiin sanoa ensimmäisten sukupolvien iPhoneista. Nokialla puolestaan oli valikoima epämääräisiä numero- ja kirjainyhdistelmiä, joista valitseminen vaati niiden ominaisuuksiin perehtymistä.

Nokialla oli tietysti omat lippulaivamallinsa, mutta niiden lisäksi vaihtoehtoja oli valtavasti. Applen menestykselle ja Nokian alamäelle on olemassa lukemattomia syitä, mutta yksi tekijä iPhonen ja koko iTuoteperheen menestyksen takana on se, että karsitut vaihtoehdot yksinkertaistavat kuluttajan päätösprosessia. Tämän kirjoituksen ytimenä on kuitenkin se, että vaihtoehtojen vähyys myös muuttaa myös valintaan suhtautumista ei pelkästään sen tekemistä.

Ihmismielelle on ominaista, että omat valinnat pyritään järkeistämään, vaikka alun perin niille ei välttämättä ollut rationaalista syytä. Ne myös pyritään näkemään positiivisessa valossa. Otetaan esimerkki: kun päätin vaihtopaikkaani, minulla oli kaksi vaihtoehtoa. Firenze tai Bologna. Sattuman perusteella valitsin Bolognan ensimmäiseksi valinnakseni. Vähän aikaa sitten näin vaihtohakemukseni ja muistin, että minulla oli ollut myös toinen vaihtoehto. Tunsin tehneeni oikean päätöksen, sillä Firenze on mielestäni turistimaisempi siinä missä Bologna on oikeiden italialaisten asuttama eloisa opiskelijakaupunki. Olin siis valintaani tyytyväinen.

Jos taas olisin valinnut Firenzen, olisin epäilemättä pitänyt Firenzeä oikeana valintana, koska se on esimerkiksi kauniimpi ja kulturellimpi kuin Bologna. Mitä jos minulla olisi ollut näiden kahden vaihtoehdon sijaan kaikki Italian yliopistot valittavana? Ensinnäkin valintaprosessi olisi ollut tuskallisempi ja lopulta olisin vain valinnut lähes sattumanvaraisesti jonkun. Jälkeenpäin tietenkin olisin löytänyt valinnalleni järkiperusteet.

Toiseksi olisi saattanut käydä niin, että valitsemani kaupunki ei olisikaan miellyttänyt minua yhtä paljon kuin Bologna nyt. Jos olisin päätynyt Roomaan, olisin ehkä kaivannut Pohjois-Italiaan. Muualla olisin kaivannut historialliseen Roomaan. Ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolen, mutta jos vaihtoehtoja on vähemmän, ehkä aidan toinen puoli kasvaakin heinää.

Psykologit ovat osoittaneet, että juuri näin käy: jos vaihtoehtoja ei ole, sen kanssa opitaan elämään. Kun vaihtoehtojen lukumäärä kasvaa, tyytyväisyys päätökseen laskee, koska sitä verrataan muihin mahdollisuuksiin. ”Mitä jos?” -ajattelu kylvää täten tyytymättömyyden siemenen. Tämä pätee niin älypuhelimen ostamiseen, parisuhteisiin kuin muihin elämän suuriin ja pienempiinkin päätöksiin.

Tästä pääsemmekin otsikon kysymykseen. Länsimaalaiselle ihmiselle ajatus järjestetystä avioliitosta tuntuu vieraalta, sillä puolison valintahan on yksi henkilökohtaisimmista päätöksistä, joita ihminen elämässään tekee. Mutta onko parinhaussa kyse Sen Oikean etsimisen sijaan Sen Oikean Asiaintilan etsintä? Kuinka monta kertaa sitä tapaa kiinnostavan ihmisen, jonka kanssa voisi kuvitella seurustelevansa, mutta käy ilmi, että hän – tai sinä itse – on jo parisuhteessa, muuttamassa toiselle puolen maailmaa tai mikä tahansa miljoonista raskauttavista asiaintiloista. Kun tähdet ovat oikeassa linjassa ja kaksi ihmistä tapaavat Siinä Oikeassa Asiaintilassa, ihmisaivot kääntävät tilanteen siten, että toisesta tuleekin Se Oikea.

Tutkimusten mukaan järjestetyt avioliitot ovat onnellisempia kuin länsimaalaiseen tapaan sovitut. Edellä keskustellun perusteella voidaan esittää, että kyseessä on sama ilmiö kuin iPhonen ostossa: koska vaihtoehtoja on vähän, lopputuloksen kanssa opitaan elämään. Eikä siinä vielä kaikki. Järjestetyssä avioliitossa ei nimittäin ole tilaa ”Mitä jos?” -mietteille. Joskus valintojen runsaus – kutsuttukaan sitä vaikka vapaudeksi – ei olekaan hyvä asia, vaan saattaa johtaa suurempaan onnettomuuteen.