Italialainen bisnesmalli

Iggy Pop oli tänään yhtä käsittämätön kuin viimeksikin ja suomalais-ugrilaisen filologian kurssi tuntuu aika tuskaiselta välillä. Sillä saattaa toki olla paljon tekemistä sen kanssa, että kolme neljäsosaa opettajan puheista menee ohi. Niskalihakset ainakin saavat harjoitusta, kun nyökkäilen koko ajan vimmatusti. Seuraavaksi pitäisi tajuta vastata, jos opettaja kysyykin kysymyksen.

Tänään myös etsin kartalta yliopiston salin ja talsin kaupungin läpi katsomaan miltä se näyttää. Paikan päällä kävi ilmi, että jäsenyyttä ei voi ostaa siellä, vaan pitää mennä toimistoon, joka puolestaan on aivan toisella puolen keskustaa. Maksoin sitten kertamaksun 6,5 euroa, ettei kävely menisi ihan hukkaan.

Tähän mennessä on käynyt selväksi, että italialaiset rakastavat yli kaiken erilaisia kortteja. Oikeastaan se taitaa olla oire paikallisesta tavasta paketoida palvelut niin, että se hinta, joka paperilla lukee ei todellakaan ole se hinta, mikä pitää maksaa. Esimerkiksi salille pääsyä varten pitää ostaa kortti, joka maksaa kymmenen euroa. Jäsenyyttä ei voi saada ilman korttia ja pelkällä kortilla ei tee mitään. Lisäksi pitää maksaa kymmenen euron rekisteröitymismaksu.

Paperilippujen pyörittelyn ilo kävi selväksi myös vaihtaribileissä, jossa sisäänpääsyyn vaadittiin tulostettu lippu, joka oven jälkeen vaihdettiin numerolappuun, joka annettiin kahden metrin päässä seisovalle miehelle, joka päästi sisään. Numerolapun tarkoitus jäi hivenen epäselväksi, mutta ainakaan sen saadakseen ei tarvinnut käydä jonottamassa toisella puolen tapahtumapaikkaa.