Ei Italiassa

Kaikki tietävät, miten kirjasto toimii. Se on iso paikka, jossa on paljon hyllyjä, joissa on paljon kirjoja, joissa on paljon tietoa. Teokset on järjestetty aihealueen ja tekijän mukaan. Kirjan lainaaminen käy helposti, kunhan sen löytää hyllystä.

Mutta ei Italiassa. Kävin hakemassa kurssikirjan Biblioteca universitariosta ja erot kävivät selväksi jo alaovella. Ensinnäkin laukut pitää jättää kirjaston ulkopuolelle. Päivystäjälle ilmoitetaan, miksi on menossa kirjastoon ja hän antaa lapun, jossa lukee päivä ja yleisiä sääntöjä lapun käytöstä. Siihen pitää kirjoittaa oma nimi, osoite ja yhteystiedot.

Lapun kanssa mennään toiseen kerrokseen, jossa on pitkä tiski ja muutamia tietokoneita. Tietokoneelta etsitään kirja, jonka haluaa lainata, minkä jälkeen se tilataan koneelta. Sen jälkeen alkaa parin kymmenen minuutin norkoilu tiskin lähellä, kun joku käy hakemassa kirjan jostakin huippusalaisesta kätköstä. Lopulta hakijan nimi huudetaan ja kirjan saa käydä hakemassa. Samalla tarkistetaan että kirjassa ei ole merkintöjä ja allekirjoitetaan toinen lappu. Ensimmäinen lappu kulkee mukana kourassa, mutta sillä ei erityisemmin tehdä mitään. Italialaiset rakastavat lappuja ja mikään asiointi ei sujuisi ilman lappuja.

Kyynelsilmin minäkin jouduin jättämään lappuni vahtimestarille, kun lähdin. Meillä oli kaunis suhde sen parinkymmenen minuutin ajan, kun sitä kannoin. Ehkä sillä on nyt parempi elämä muiden kaltaistensa lappujen kanssa suuressa laatikossa, johon nainen sen nakkasi.

Kaikki tietävät, miten huutokauppa toimii. Ihmiset tarjoavat rahaa esineistä, joita meklari heille myy. Suurimman tarjouksen tehnyt voittaa ja saa viedä ostamansa tavaran mukanaan.

Mutta ei Italiassa. Kävin eilen pyörähuutokaupassa yliopistokadun lähellä. Tavoitteenani oli ostaa pyörä ja olin varustautunut omasta mielestäni riittävästi: minulla oli lompakko taskussa. Ennen kuin huutokauppa alkoi aidatun alueen eteen alkoi kerääntyä porukkaa, jotka näyttivät lähinnä penkkareitaan juhlivilta abeilta. Siellä oli peruukkeja, turbaaneja, värikkäitä maskeja.

Pyöriä ei myyty sille, kuka tarjoaa niistä eniten vaan sille, joka saa kiinnitettyä myyjän huomion. Tunnin ajan satapäinen opiskelijalauma karjui ja hakkasi kattiloita yrittäen olla se onnekas, jolle pyörä myytäisiin ennalta ilmoitettuun hintaan. Sanomattakin on selvää, että lompakkoni ei ollut tarpeeksi huomiota herättävä.

Seuraavina päivinä ajattelin kierrellä Via Zambonilla ja etsiä bicibici-miehen. Jostakin saa varmaan jonotuslappuja hänellekin.