Iltaa Teille, hyvä rouva

”Pohjoismaissa ollaan niin tasa-arvoisia.” Näin sanoi eräs arabimaista kotoisin oleva oppilas, kun italian tunnilla puhuimme teitittelystä. Olin juuri valehdellut opettajalle, että Suomessa teititellään tuskin koskaan.

Suomalaisesta tasa-arvosta en tiedä, mutta minua ainakin häiritsee teitittelykulttuuriin kuuluva arvottaminen. Jokaisessa kohtaamisessa puhekumppani pitää asettaa asteikolle ja muoto valita sen mukaan. Opettajan esimerkin mukaan tupakkakaupan viisikymppinen pitäjä saattaa tervehtiä opiskelijaa sanomalla ciao, mutta nuoren henkilön pitää silti vastata siihen buongiorno. Jos kaupanpitäjä Suomessa sanoo minulle moro, vastaan siihen luultavasti moro moro  enkä hyvää päivää riippumatta siitä, kuinka monta vuosikymmentä meillä on välissämme.

Teitittely osoittaa kunnioitusta puhuteltavaa kohtaan saattaisi joku sanoa. Sinuteltavako ei siis ansaitse kunnioitusta? Jos suomessa sinuttelen, oletuksena on, että kunnioitan vastapuolta eikä se, että en kunnioita. Ehkä olen nuorempaa sukupolvea, joka alkaa vaatia teitittelyä vasta kuusikymppisenä, mutta etenkin vieraassa kulttuurissa kohteliaisuussäännöt aiheuttavat pienen vastareaktion.

Kohdallani kyse saattaa olla myös siitä, että teitittelymuotojen varsinainen muodostaminen ja muistaminen ovat hankalampia kuin sinuttelumuodot, joita käytän opiskelijakavereiden kanssa. Kyllähän Suomessakin sanansa täytyy valita tilanteen ja puhuteltavan mukaan; ”Moro, mitä tytsy? Kivat bileet” kuulostaisi väärältä jopa tasa-arvoisen Suomen itsenäisyyspäivän vastaanotolla.