Ukkosen ja hämähäkinverkkojen talo

Kuten ehkä tiedätte, asun nyt eri talossa kuin mihin alun perin saavuin. Varsinaiseen asuntooni muuton marraskuun alusta ja asustelen siellä luultavasti tammikuun loppuun, sillä kokeet ovat silloin. Tämänhetkinen asuinpaikkani on lähellä keskustaa, Via Ugo Bassin alkulähteillä. Muuten paikka on ihan kelpo, mutta joudun maksamaan tästä lyhyestä oleskelustani aivan liikaa. Toisaalta kyllähän sitä rahaa ehtii ansaita ja säästää myöhemminkin.

Kokojyväriisit porisevat kaasuhellalla ja lempiraaka-aineeni kananrinta odottaa veistä keittiönpöydällä. Keittiö ja koko talo on itse asiassa aika kuvauksellinen – samaan tapaan kuin Tšernobyl. Vanhojen maustepurkkien ja hyllystön välissä roikkuu hämähäkinseittejä, keittiönkaapit ja seinät on maalattu kirkkaan keltaisiksi kuin jonkun jo vallasta poistuneen poliittisen puolueen kunniaksi.

Keittiön kuumavesihanan käyttäminen saa aikaan ukkosenjyrähdyksen seinän takana, kun vesi alkaa virrata. Suihkussa täytyy odottaa pari minuuttia ennen kuin keittiöstä lähtevä kuuma vesi ehtii toiselle puolen taloa. Käytävät kiertyvät milloin mihinkin suuntaan ja olen varma, että jos hyppäisin, koko talo saattaisi kaatua.

Vessaan johtavan kapean käytävän päässä on noin viisikymmentä senttiä leveä lasiovi. Mennessäni vessaan mietin usein, mitä lasin toisella puolella on. Joskus yöllä kuvittelin näkeväni liikettä sen toisella puolella. Tumma varjo nousi ja laski himmennetyn lasin takana.

Sitten eräänä aamuna tapasin keittiöstä espanjalaisen nuoren miehen, joka ilmoitti asuvansa pienessä huoneessa. Hän työskentelee kaupungissa rakennusmiehenä ja lähtee aikaisin aamulla ja vetäytyy huoneeseensa varhain. Elämme eri aikavyöhykkeillä ja kohtaamme harvoin.

Nämä kaksi taloa, joissa olen nyt asunut, eivät ole vakuuttaneet minua laadullaan. Talot ovat vanhoja ja kylmiä, mutta kaipa niissä on omanlaistaan viehätystä. Vuokraisäntäni sanoi minulle, että vesi on täällä kallista – jopa kalliimpaa kuin lämmitys. Se ei ole suuri ihme, sillä en usko, että tätä taloa lämmitetään lainkaan.

Riisi on kiehunut jo tovin, mutta kana on vielä kokonaisena. Aika tarttua toimeen ukkosen ja hämähäkinverkkojen talossa.

Ostoksilla

Kun olin Australiassa, katselin kaupassa tavaroiden hintoja ja taivastelin, miten kaikki voi olla niin kallista. Italiassa taas laitan silmät kiinni, kun maksan, sillä välillä hirvittää, kuinka paljon ruokaan menee rahaa. Vuokrasta puhumattakaan.

En ole ehkä paras henkilö puhumaan hintatasosta, sillä en tarkalleen muista, kuinka paljon mikäkin maksaa Suomessa. Täällä olen kuitenkin halvimmillaan saanut maitolitran 65 sentillä tarjouksesta ja kalliimmillaan olen maksanut 1,45 euroa. En monesti ymmärrä, mitä mikäkin purkki sisältää, joten otan useimmiten halvinta ja turvallisinta.

Eilen kävin kaupassa ja silmiini sattui raejuuston näköinen purkki, jonka päällä luki ricotta. Tyytyväisenä itseeni pakkasin sen ostoskärryyni ja vasta kotona huomasin, että se ei maistu raejuustolta. Lueskelin netistä, mitä ricotta oikeastaan on, mutta jos totta puhutaan niin en tullut hullua hurskaammaksi.

En vielä ole onnistunut löytämään maitorahkaa paikallisista kaupoista. Sovin tulevan vuokraisäntäni kanssa tapaamisen torstaille kello 18 jolloin käymme paikallisessa supermarketissa. Hän saa selvittää minulle, mitä mikin on ja mihin sitä käytetään. Jos minusta ei kuulu tapaamisen jälkeen, soittakaa poliisit.

Kuvia Veronasta, Julia ja hevosta pizzalla

”Binario 3 ovest”, luki lähtevien junien taululla. Odotimme kolmosraiteella ja katsoimme, kuinka lähijuna Veronaan alkoi ensin välkkyä opastetaululla ja katosi sitten listalta kokonaan. ”Binario 3” ja ”Binario 3 ovest” eivät tarkoittaneetkaan samaa laituria. Kaikki virheet täytyy ilmeisesti tehdä itse ennen kuin oppii tekemään asiat heti oikein. Onneksi ostamamme liput eivät olleet junakohtaiset, joten hyppäsimme seuraavaan.

Aamulla olin katsonut nopeasti netistä, mitä nähtävää Veronassa on. Pian minulla oli neljän pakollisen kohteen lista: Arena di Verona, Casa di Giulietta, Torre dei Lamberti ja Castel San Pietro. Näin jälkeenpäin noista vaikuttavin oli nousu Castel San Pietron kukkulalle, josta näkyi koko Verona. Julian parveke ja patsas olivat turistimaisuudessaankin näkemisen arvoisia, mutta ehkä paikka sopii paremmin rakastavaisille, jotka voivat raaputtaa nimensä seinille tuhansien kirjoitusten joukkoon. Onneksi sain kuitenkin kuvan itsestäni käsi Julian patsaan rinnalla, sillä se taitaa kuulua Veronan pakko tehdä, jos olet turisti -listalle.

Iltapäivän aikaan pysähdyimme puiden alle syömään pikkuisessa ravintolassa. Itse tilasin pizzan, jossa oli ainakin hevosta, oliiveja ja jotakin juustoa. Matkakumppanini Tom ja Glenn söivät lasagnea ja jotakin leivän ja pizzan risteytystä, jonka nimeä en juuri nyt muista. Hevonen sai tuomaristolta erilaisia arvosteluja: koska suuni on tuohea, maku oli minusta varsin mieto, korkeintaan savuinen. Muut vertasivat sitä kalaan.

Päivän kävelyn jälkeen palasimme rautatieasemalle, missä huomasimme, että seuraava lähijuna lähtee vasta kahden tunnin päästä, kun taas nopeampi ja kalliimpi juna lähtee heti. Päätimme odottaa ja kävelimme läheiseen kuppilaan. Keskustelu kääntyi elokuvaklassikoihin ja jossakin vaiheessa möläytin, että en pidä mafiaelokuvista. Istuin selin muihin asiakkaisiin, mutta seuralaisteni ilmeistä näin, että olin sanonut jotakin arkaluonteista. Myöhemmin he sanoivat, että takanani istuva italialaismies oli kääntynyt vihaisena katsomaan minua kun mainitsin mafian.

Yhtäkkiä Verona

Ei se oikeastaan ollut niin yhtäkkistä, sillä matka oli sovittu jo alkuviikosta. Jatkuvuuden takia nimesin kuitenkin kirjoitukseni noin. Tänä lauantaina oli siis vuorossa Romeon ja Julian kotikaupunki, kaunis Verona.

Pääsimme perille, mutta emme tälläkään kertaa ilman kommelluksia. Aamulla odotimme junaa väärällä laiturilla, ja se ehti lähteä. Saapumisemme viivästyi tunnilla, mutta muuten se ei matkaa haitannut.

Huomenna luvassa on kuvia ja tekstiä muun muassa siitä, miltä hevonen maistuu ja miksi Julian patsaan oikea rinta on kiiltää kauniimmin kuin vasen.

Huojuva talo

Asunto numero due, tunnetaan myös nimellä huojuva talo. Nimen alkuperä on aika itsestään selvä, sillä kun kävelee ohutta käytävää pitkin tuntuu kuin talo heiluisi jalkojen alla. En ole vielä päässyt varmuuteen siitä, johtuuko se minusta vai talosta.

Tänään heitin hyvästit ensimmäiselle asunnolleni keskusaseman läheisyydessä ja muutin syvemmälle kaupunkiin, ympärysmuurin sisäpuolelle. Nappasin reppuni ja laukkuni kantoon ja kävelin kaupungin läpi hakemaan avaimet uudelta vuokraisännältäni, joka vaikuttaa niin sanotusti likaiselta leipurilta. Puhtaat jauhot pussissa ja sitä rataa.

Huoneen vuokraajat täällä ovat aivan oma ihmisluokkansa. Ensimmäisen asunnon Fulvio oli oikein mukava miekkonen ja rehellinenkin vielä. Tämän huoneen mies puhuu englantia, mikä antaa aihetta epäilyyn. Kun hain avaimen, hän sanoi, että koko kerrostalon omistaja saattaa vastaan tullessaan kysyä, kuka olet. Vuokraisäntäni mielestä miehelle ei pidä vastata, koska eihän se hänelle kuulu.  Kuka tietää, mistä tässäkin on lopulta kyse.

Lähetin myös kolmannen huoneeni vuokraajalle eilen postia. Jos muistatte, kyseessä on neuroottinen Luigi, joka puhuu taukoamatta ja haluaa vuokralaisekseen kokkaavan siivousintoilijan. Onneksi hän ei tiedä, että imuroin yhteensä kaksi kertaa koko sinä aikana kun olin Australiassa ja että bravuurini keittiössä on keitetyt kananmunat.

Yhtäkaikki mies vastasi minulle ja kertoi elämäntarinansa ja kysyi haluanko käydä jossakin tänä viikonloppuna. Ehdotuksina hänellä oli ostosten tekeminen sekä lentopallo-ottelu. En ole vielä vastannut hänelle, sillä totta puhuakseni minua hiukan pelottaa. Missä on normaalit vuokranantajat, jotka haluavat vain rahaa eivätkä uutta sydänystävää?

Ei Italiassa

Kaikki tietävät, miten kirjasto toimii. Se on iso paikka, jossa on paljon hyllyjä, joissa on paljon kirjoja, joissa on paljon tietoa. Teokset on järjestetty aihealueen ja tekijän mukaan. Kirjan lainaaminen käy helposti, kunhan sen löytää hyllystä.

Mutta ei Italiassa. Kävin hakemassa kurssikirjan Biblioteca universitariosta ja erot kävivät selväksi jo alaovella. Ensinnäkin laukut pitää jättää kirjaston ulkopuolelle. Päivystäjälle ilmoitetaan, miksi on menossa kirjastoon ja hän antaa lapun, jossa lukee päivä ja yleisiä sääntöjä lapun käytöstä. Siihen pitää kirjoittaa oma nimi, osoite ja yhteystiedot.

Lapun kanssa mennään toiseen kerrokseen, jossa on pitkä tiski ja muutamia tietokoneita. Tietokoneelta etsitään kirja, jonka haluaa lainata, minkä jälkeen se tilataan koneelta. Sen jälkeen alkaa parin kymmenen minuutin norkoilu tiskin lähellä, kun joku käy hakemassa kirjan jostakin huippusalaisesta kätköstä. Lopulta hakijan nimi huudetaan ja kirjan saa käydä hakemassa. Samalla tarkistetaan että kirjassa ei ole merkintöjä ja allekirjoitetaan toinen lappu. Ensimmäinen lappu kulkee mukana kourassa, mutta sillä ei erityisemmin tehdä mitään. Italialaiset rakastavat lappuja ja mikään asiointi ei sujuisi ilman lappuja.

Kyynelsilmin minäkin jouduin jättämään lappuni vahtimestarille, kun lähdin. Meillä oli kaunis suhde sen parinkymmenen minuutin ajan, kun sitä kannoin. Ehkä sillä on nyt parempi elämä muiden kaltaistensa lappujen kanssa suuressa laatikossa, johon nainen sen nakkasi.

Kaikki tietävät, miten huutokauppa toimii. Ihmiset tarjoavat rahaa esineistä, joita meklari heille myy. Suurimman tarjouksen tehnyt voittaa ja saa viedä ostamansa tavaran mukanaan.

Mutta ei Italiassa. Kävin eilen pyörähuutokaupassa yliopistokadun lähellä. Tavoitteenani oli ostaa pyörä ja olin varustautunut omasta mielestäni riittävästi: minulla oli lompakko taskussa. Ennen kuin huutokauppa alkoi aidatun alueen eteen alkoi kerääntyä porukkaa, jotka näyttivät lähinnä penkkareitaan juhlivilta abeilta. Siellä oli peruukkeja, turbaaneja, värikkäitä maskeja.

Pyöriä ei myyty sille, kuka tarjoaa niistä eniten vaan sille, joka saa kiinnitettyä myyjän huomion. Tunnin ajan satapäinen opiskelijalauma karjui ja hakkasi kattiloita yrittäen olla se onnekas, jolle pyörä myytäisiin ennalta ilmoitettuun hintaan. Sanomattakin on selvää, että lompakkoni ei ollut tarpeeksi huomiota herättävä.

Seuraavina päivinä ajattelin kierrellä Via Zambonilla ja etsiä bicibici-miehen. Jostakin saa varmaan jonotuslappuja hänellekin.

Kolmastoista soturi

Tänään istuin luennolla ja kuuntelin kun opettaja puhui Eeva-Liisa Mannerista. Jossakin vaiheessa minusta alkoi tuntua, että melkein ymmärsin, mistä hän puhui. Sanoja sieltä täältä, melkein jopa lauseita.

Mieleeni tulee elokuva Kolmastoista soturi, jossa Antonio Banderasin esittämä miekkamies lähtee muukalaisten mukana taistoon ja oppii matkan aikana heidän kielensä. Minuutin mittaisessa kohtauksessa kuvataan juuri sitä prosessia, jota toivon mukaan käyn nyt itsekin.

p.s. yliopisto-opettajuus ei takaa Italiassakaan kummoisia pedagogisia taitoja.