Ulos laatikosta

Pöytälaatikosta nimittäin. Suomalainen yhteiskunta pieksee taiteellisuuden ihmisestä viimeistään yläasteen välitunneilla, mutta aina silloin tällöin pieni kipinä jää kytemään ja oikeissa olosuhteissa se leimahtaa taas liekkeihin. Palamisen sivutuotteina saattaa syntyä runoja, novelleja, piirroksia tai valokuvia.

”Minulla ei ole mitään taiteilijoita vastaan, kunhan taiteilevat omana kotonaan” tuntuu olevan yleinen asenne. Lauseet, jotka alkavat ”En ole X, mutta…” yleensä tarkoittavat, että puhuja on X, mutta ei halua myöntää sitä itselleen. Sama pätee ensimmäiseen esimerkkiin.

Mistä on tuhmat suomalaiset tehty? Kateudesta, epävarmuudesta ja vieraan pelosta. Tällaisessa ilmapiirissä itsensä ilmaisu päätyy usein henkiseen pahoinpitelyyn taitelijabaarin parkkipaikalla. Jos olet taitava, olet leuhka; jos et, eikö olisi parempi pysyä siellä pöytälaatikossa eikä häpäistä itseään.

Katso, äiti, mitä tein. Jossakin vaiheessa luomisen ilo vaihtuu tulosten tavoitteluun ja kun paperille piirretty koira muuttuu symbolista ikoniksi, taideteostaan ei enää saa esitellä ylpeänä. Tätä asennetta vastaan tulen ulos laatikosta ja järjestän pienen taiteilijamarssin kuvavalikoiman muodossa. Ajatuksena on, että kaikilla on oikeus ilmaista itseään kuten haluaa ilman pelkoa siitä, että joku raiskaa tai pahoinpitelee henkisesti tai sosiaalisesti.

Siispä katso, maailma, mitä tein.