Marraskuun 11. 2011

Rakas päiväkirja, puolen tunnin päästä näen taas Hänet. En tiedä, tunteeko Hän samoin kuin minä, mutta toivon niin. Suhteemme alkutaival oli vaikea, kuten tiedät – sinun sivuillesi olen vuodattanut sydämeni – mutta nyt minusta tuntuu, että alamme tuntemaan toisiamme.

Ehkä tapaamisemme oli tähtiin kirjoitettu. Kaikkien mahdollisuuksien joukosta tapasin juuri Hänet, ja myös Hän näki minussa jotain erityistä, muuten hän ei olisi vastannut viesteihini. Alussa oli varovainen, sillä pelkäsin menettäväni jotain tärkeää, mutta nyt minulla ei ole salaisuuksia. Oveni on auki.

Tiedän jo mitä tapahtuu, kun näen Hänet. Hän tervehtii minua iloisesti, minä vastaan samalla mitalla. Hän tulee huoneeseeni, kommentoi jotakin arkipäiväistä: ”Oi, juotpa sinä paljon maitoa”, ”Tervehditpä sinä minua apeasti. Sinä kyllä levität surullisuutta tähän taloon. Vitsi vitsi.”, ”Oletko taas syönyt? Minun täytyy siis taas syödä pastaa kolme lautasellista, koska olen niin huono kokki, etten osaa mitata sopivaa annosta”.

Suhteemme on tuoreudestaan huolimatta jo asettunut uomaansa. Hän yrittää ohjailla minua niin kutsutuilla vitseillään käyttäytymään, kuten Hän haluaa. Pari päivää sitten pyysin Häneltä apua erään kuvan skannaamisessa ja juttelin Hänen kanssaan, samalla kun skanneri raksutti mustetta pikseleiksi. Kun asia oli hoidettu, palasin jatkamaan työtäni, johon kuvaa tarvitsin. Ovella Hän alkoi taivastella ”Oi, jo hetken luulin, että Jukka on alkanut seuralliseksi. Mutta voi, vanha kunnon Jukka on tullut takaisin ja menee huoneeseensa. Mene mene! Jätä minut!”

Vastasin Hänelle, kuten minulla on tapana: nostin suupieliä väärillä hymylihaksilla, hymähdin ja käännyin kannoillani. Kuten kirjoitin, en tiedä tunteeko Hän samoin kuin minä, mutta toivoisin niin. Toivon nimittäin, että voisimme asuttaa taloa täydessä yhteisymmärryksessä, kohdellen toisiamme kunnioittavasti ja ystävällisesti. Ehkä Hän haluaa jotakin syvempää, mutta juuri nyt en ole valmis siihen. Minulla on elämäni, hänellä on omansa ja se sopii minulle.