Pikkumaista porukkaa

Italialaiset ovat järjestään pienikokoista sakkia. Kadulla kävellessäni tunnen olevani kuin pikku-Jussi, kun aurinkokuivatut mummelit kipittävät ohitseni. Saksalainen kaverini valittaa, että myös italialaisten ruumiinrakenne on niin erilainen kuin Saksassa, että paikalliset vaatteet eivät sovi hänen päälleen. Tässäkin saattaa olla jotain perää, sillä isoja miehiä ™ ei täällä kauheasti katukuvassa näy.

Eilen oli taas ruokajuhlat tällä kertaa ESN:n järjestäminä. Suomalaisvoimin kokkasimme valikoiman sinivalkoisia herkkuja: korvapuusteja, pinaattilättyjä ja tietenkin karjalanpiirakoita. Ongelmaksi muodostui tälläkin kertaa uuni, jossa ei riittänyt hönkää paistamaan pullia kunnolla. Toisaalta onnistuin kyllä polttamaan peukaloni kun otin pullia uunista, joten ei se ihan kylmäkään ollut. Positiiviselta kannalta katsottuna nyt pystyn mittaamaan sykkeeni peukalonpäästä.

Juhlissa oli taas edustettuna laaja valikoima Euroopan maita. Myös pienistä maista oli eksynyt ihmisiä paikalle.

Kauanko pettymys kestää?

Eilen sain tietää graduni arvosanan, mikä oli loppujen lopuksi aika suuri pettymys. Loppupäivä olikin sitten niin kuin elokuvan sankarilla, jolla mikään ei onnistu. Ulkona satoi vettä, löin pääni keittiönkaapin oveen, astuin lätäkköön ja sukka kastui läpimäräksi. Maailmalla tuntui olevan jotakin minua vastaan.

Tosiasiassa minulla oli jotakin maailmaa vastaan. Huomasin asioita, jotka sopivat mielentilaani. Kirjoitin vain pari päivää sitten siitä, miten onnellisuus on asenne, joten tuntuu sopivalta, että pian sen jälkeen takaisku väritti linssini lyijynharmaiksi. Pessimisti sanoisi, että elämä kyllä vetää takaisin maan pinnalle.

Graduni aiheeseen sopien voin lainata elokuvaa Before Sunrise. Päähenkilöt keskustelevat tutkimuksesta, jossa todetaan, että mielenlaatu ei paljoa muutu mitä elämässä sitten tapahtuukaan. Esimerkkeinä on neliraajahalvautunut ja lottovoittaja. Jos on ennen lottovoittoa ollut kyyninen mörrimöykky, pari miljoonaa ei sitä muuta mihinkään.

Lottovoittoa en saanut ja terveyskin on tallella, joten pettymys toivottavasti hiipuu mielestä pikaisesti.

Ulos laatikosta

Pöytälaatikosta nimittäin. Suomalainen yhteiskunta pieksee taiteellisuuden ihmisestä viimeistään yläasteen välitunneilla, mutta aina silloin tällöin pieni kipinä jää kytemään ja oikeissa olosuhteissa se leimahtaa taas liekkeihin. Palamisen sivutuotteina saattaa syntyä runoja, novelleja, piirroksia tai valokuvia.

”Minulla ei ole mitään taiteilijoita vastaan, kunhan taiteilevat omana kotonaan” tuntuu olevan yleinen asenne. Lauseet, jotka alkavat ”En ole X, mutta…” yleensä tarkoittavat, että puhuja on X, mutta ei halua myöntää sitä itselleen. Sama pätee ensimmäiseen esimerkkiin.

Mistä on tuhmat suomalaiset tehty? Kateudesta, epävarmuudesta ja vieraan pelosta. Tällaisessa ilmapiirissä itsensä ilmaisu päätyy usein henkiseen pahoinpitelyyn taitelijabaarin parkkipaikalla. Jos olet taitava, olet leuhka; jos et, eikö olisi parempi pysyä siellä pöytälaatikossa eikä häpäistä itseään.

Katso, äiti, mitä tein. Jossakin vaiheessa luomisen ilo vaihtuu tulosten tavoitteluun ja kun paperille piirretty koira muuttuu symbolista ikoniksi, taideteostaan ei enää saa esitellä ylpeänä. Tätä asennetta vastaan tulen ulos laatikosta ja järjestän pienen taiteilijamarssin kuvavalikoiman muodossa. Ajatuksena on, että kaikilla on oikeus ilmaista itseään kuten haluaa ilman pelkoa siitä, että joku raiskaa tai pahoinpitelee henkisesti tai sosiaalisesti.

Siispä katso, maailma, mitä tein.

Yhtäkkiä Siena

Viikot vierivät ja jokainen tuntuu noudattavan samaa tuttua kaavaa – viikonlopun lomapaikka vain vaihtuu. Tällä viikolla vuorossa oli Siena, tuo Italian San Francisco. Junaongelmilta ei tälläkään kertaa vältytty, vaikka yritimme olla kovin suunnitelmallisia.

Trenitalialla on lauantaina tarjous, jossa saa kaksi lippua yhden hinnalla. Pienen yrittämisen jälkeen sain ostettua paluulipun välille Siena–Firenze. Ongelmaksi muodostui lähinnä se, että netissä ostettua tarjouslippua ei voi vaihtaa. Kävi nimittäin niin, että vaikka lähdimme yhdeksän aikaan liikkeelle saavuimme Sienaan vasta vähän ennen yhtä koska ensimmäinen junamme oli viisitoista minuuttia myöhässä emmekä ehtineet jatkoyhteyteemme. Paluulippu oli ostettu vähän yli viiden lähtevään junaan, joten vierailu jäi varsin pikaiseksi.

Suunnitelmallisuus ei aina kannata, joskin matkan aikana huomattiin myös, että junamatkustamisen perussäännöt on syytä muistaa. Italiassa junaliput täytyy leimata laiturilla ennen lähtöä. Kuin sattuman kaupalla minä muistin leimata omani, mutta Tom ja Stefan eivät. Yleensä konduktööri toruu lempeästi ja muistuttaa, että lippu pitää leimata. Tällä kertaa kohdalle sattui italialainen patriootti, joka oli päättänyt auttaa isänmaatansa sen taloudellisessa ongelmissa ja velotti pojilta sakkomaksun.

Huomenna luvassa on muutamia kuvia, etenkin Duomosta, joka oli todellakin vierailemisen arvoinen. Huomenna saatan myös tulla ulos laatikosta.

Kohtaamisia

Tapasin toisen suomalaisen vaihtarin Via Zambonilla.

”Kato moro.”

”No heii.”

Pikkupuhetta, eli toisin sanoen small talkia.

”Varmaan nähhään illalla. Moro.”

”Moi.”

Koko ajan kunnioittava 143 senttimetrin etäisyys.

Onni on asenne

Kumpi tuli ensin: usko siihen, että asiat lutviutuvat lopulta vai kokemus siitä, että näin käy? Minusta nimittäin tuntuu, että olen monella tapaa ollut aika onnekas ihminen. Mieleeni ei tule montaa asiaa, jotka olisivat epäonnistuneet täydellisesti. Onnenpotkuja sen sijaan nousee mieleen montakin.

Australiassa löysin hyvän asunnon, jossa oli maailman paras parveke. Siellä lueskelin, piirsin, juhlin ja elin. Kesä oli tuloillaan ja lopulta hyvät säätkin hellivät minua. Asunto oli ensimmäinen, jota kävin katsomassa, joten sen saamisen voitaisiin katsoa olleen onnenpotku.

Italiassa alkuvaikeuksien jälkeen löysin asunnon, joka on paikalliseen hintatasoon nähden halpa – 360 euroa kuukaudessa omasta huoneesta kahden muun asukkaan kanssa – ja jossa minulla on jopa oma kylpyhuone. Ainoa ongelma on vuokraisäntä, josta suomalainen yhteiskunta olisi nuijinut ylisosiaalisuuden jo lastentarhassa. Parin kuukauden päästä joko vihaan tai rakastan häntä.

Kaksi kertaa minua on siis lykästänyt asuntoasioiden kanssa. Vai onko sittenkään? Ensimmäinen asunto Australiassa oli kaukana keskustasta, joten sosiaalinen elämä oli paikoin rajoittunutta. Yöllä oli kylmä enkä koskaan tuntenut oloani täysin kotoisaksi.

Tässä asunnossa on jopa lämmin nukkua, mutta kulttuurierot näkyvät siinä, että en jaksaisi koko ajan höpöttää vuokraisännän kanssa. Istuin syömässä keittiössä kun hän tuli laittamaan television päälle ja kertomaan uudesta suihkunpäästä. Hetken päästä hän kehotti minua laittamaan televisiota isommalle, koska en kuule siitä mitään hänen puheensa yli.

Minusta kuitenkin tuntuu, että olen ollut onnekas. Niin näiden pienten asioiden kanssa kuin jopa asioiden suuressa mittakaavassa. Ehkä usko asioiden onnistumiseen ja kokemus siitä, että yleensä niin käy, ovatkin saman asian kaksi puolta. Kun uskoo, huomaa asioiden parhaat puolet eikä takerru pelkästään kielteiseen. Samalla on helppo uskoa omaan onnekkuuteensa.

Voiko ihmisiin luottaa?

Mieti hetkinen otsikon kysymystä. Voiko toiseen ihmiseen luottaa? Jos olet suomalainen, vastaus on todennäköisemmin kyllä kuin jos olet vaikkapa amerikkalainen tai italialainen. Kuten niin monen muunkin asian kanssa olen pitänyt sitä itsestäänselvyytenä, että kaiken kaikkiaan ihmiset ovat varsin rehellistä sakkia. Viime aikoina minun on pitänyt miettiä, onko asia todellakin näin.

Tänään muutin uuteen huoneeseeni, jossa minua ennen asui antikristus. Kutsuttakoon häntä nimellä lo spagnolo, sillä hän on Espanjasta. En tunne miestä, mutta vuokraisäntäni puheiden perusteella hän on paholaisen vanhin vesa. Hän ei kuuleman mukaan ole maksanut vuokraa kolmeen kuukauteen, on lainannut rahaa maksamatta takaisin ja rikkonut suihkunkin.

Asunnon vuokraus on ollut kuin huijarin käsikirjasta. Viikkoa ennen kuin saavuin tänne, vuokraisäntä lähetti viestin ja pyysi minua maksamaan ensimmäisen kuun vuokran etukäteen koska hänellä ei muuten olisi ollut rahaa maksaa laskuja. Vastustelin, koska tuntuu kummalliselta että työssäkäyvällä ihmisellä laskujen maksaminen olisi parista sadasta eurosta kiinni. Hän lupasi kirjoittaa minulle kuitin ja antaa avaimet. Vastoin parempaa tietoa suostuin. Pitäähän sitä ihmisiin nyt vähän luottaa.

Toissapäivänä hän kirjoitti, että lo spagnolo on tullut sairaaksi eikä voi lähteä huoneestaan. Kirjoitin takaisin, että hän voi mennä sairastamaan hotelliin ja minä muutan kuun ensimmäisenä päivänä kuten olimme sopineet. Hän lupaili, että espanjalainen jatkaa matkaansa ja että huone on tyhjä kun tulen.

Eilen vuokraisäntä pyysi minua käymään, jotta voisimme yhdessä "suostutella" espanjalaista lähtemään. Hän oli valmis antamaan lo spagnololle luvan nukkua keittiön lattialla. Tässä vaiheessa hälyskellot alkoivat jo viimeistään soida ja päätin antaa kannettavani ja kamerani ystävälleni säilytykseen, sillä tässä talossa ei ole lukkoja. Jos joku ei maksa vuokraansa ja valehtelee, mikä estää häntä kaappaamasta tavaroitani mukaansa kun lähtee. Vuokraisäntä vannoi, että lo spagnolo ei ole varas, korkeintaan vähän utelias, mikä tarkoittaa että hän saattaa käydä läpi toisten tavaroita, muttei ota mitään. Luottamus on hieno asia, mutta tyhmä ei tarvitse olla.

Tänä aamuna saavuin asuntoon kahdentoista jälkeen. Vuokraisäntä otti minut vastaan ja istuimme keittiöön. Huoneeni ovi oli kiinni ja espanjalainen oli siellä sisällä. Olin jo varma, että vaikeudet ovat vasta alussa ja luvassa on vähintään käsikähmä. "Lähden kahden aikaan", lo spagnolo ärisi oven takaa. Istuin keittiöön ja puolen tunnin päästä huoneeni ovi aukesi, antikristus astui ulos matkalaukkuineen ja lähti. Ei draamaa, ei kyyneleitä.

Nyt olen asettanut tavarani hyllyille ja kaappeihin. Kannettavani on vielä kaverillani, mutta ainakin nyt näyttää siltä, että joskus ihmisiin voi luottaa ja mikä näyttää huijaukselta voi ollakin vain epätodennäköisten asioiden summa.