Hyvää joulua – kaikille!

Bolognan jälkeen Oulu tuntuu varsin pieneltä ja avaralta. Kaupungin paletti on tehty harmaan eri sävyistä, joita muutaman lämpöasteen pilvinen taivas toistaa. Riikan lentokentällä kuullut ensimmäiset suomalaiset keskustelut kirskahtivat korvaan, mutta onneksi välissä kuului myös kaunista Oulun murretta.

Myötäpäivään-blogi rauhoittuu joulun viettoon ja jää odottelemaan uudenvuoden erasmus-invaasiota. Hyvää joulua!

Hyvää huomenna, Suomi

Ensimmäinen italiankielinen suullinen koe oli pääosin sellainen kuin odotinkin. Ennen kokeen alkamista odottelimme 45 minuuttia, että opettaja ilmaantuu paikalle. Sitten odottelin tunteroisen, että pari minua edellä ollutta tekee kokeen. Itse koe oli suullisena helpompi, sillä opettaja auttoi niiden asioiden kanssa, joita ei täysin muistanut.

Kurssin aiheena oli latina ja Raamattu. Kirjalistassa oli muutama kirja, jotka olisi ilmeisesti pitänyt lukea, mutta jotka selasin läpi nopeasti. Ne olivat täynnä nimiä ja vuosilukuja, jotka eivät minua hyödytä mitenkään. Niinpä keskityin Raamatun kääntämiseen ja siihen liittyviin ongelmiin.

Itse tentti meni ohi nopeasti ja siinä kävi ilmi, etten oikeastaan osannut asioita, mitä kysyttiin. Ihmetys olikin suuri kun opettaja kirjoitti arvosanaksi 30/30. Monestihan sanotaan valenöyrästi, että en minä osannut mitään, mutta tällä kertaa se oli jopa totta. Asiaan vaikutti varmasti se, että olen vaihto-opiskelija, mutta täysien pisteiden antaminen tuntui huijaamiselta. Kuten sanoin muille käytävässä odottaville opiskelijoille, kurssilla on kaksi arvosanaa: 30/30 niille, jotka eivät tiedä mitään ja niin kutsuttu 30 e lode niille, jotka osaavat asiansa.

Mutta nyt voin viimein unohtaa koulujutut hetkeksi. Tänä iltana on vuorossa jouluateria muiden vaihtareiden kanssa. Huomenaamulla kello seitsemän lähden kohti Milanoa, josta lennän Riikan kautta Ouluun. Pian siis pääsen syömään suomalaista kotiruokaa. Hyvää huomenna, Suomi.

Joulu tulla kolkuttaa

Vanhan sanonnan mukaan aika kuluu nopeasti kun on hauskaa. Nämä pari kuukautta Bolognassa ainakin tuntuvat noudattaneen tuota kaavaa. Tuntuu uskomattomalta ajatella, että ensi viikolla olen takaisin Suomessa. Toisaalta kavereista huomaa jo, että kaikkien ajatukset ovat jo kotona eikä lähteminen aiheuta sanottavasti sydänsuruja. Suurin osa palaa vuodenvaihteen jälkeen takaisin, joten matka kotimaahan on vain sopiva loma eikä aikakauden loppu.

Paljon olisi tehtävää vielä ennen kuin hyppään Milanoon vievään junaan. Ensinnäkin minun kannattaisi jo ostaa lentolippu takaisin Suomesta Italiaan. Tiistain tentti ja italiankieliset kirjat odottavat lukijaansa ja tavaratkin pitäisi pakata. Kämppä olisi tietenkin mukava laittaa talvilepokuntoon.

Asiat eivät valitettavasti valittamalla etene, joten taidan tarttua toimeen.

Tahroja paperilla

Olen kertaillut tiistain tenttiin ja kirjoitellut muistiinpanoja paperille. Luettavana on pari–kolme kirjaa, jotka käsittelevät Raamatun eri versioita erityisesti latinan näkökulmasta. Kun aurinko paistoi päällekkäin pinottujen sivujen läpi, huomasin jotakin kummallista. Lukija saa itse päättää, mitä kuvasta nousee mieleen. 

Runo tyhjässä luokkahuoneessa

Mitä yhteistä on korttipakalla ja lammikoiden jääkuorella?

Hei, rakkaat kanssaeläjät! Lyhyen hiljaiselon jälkeen Myötäpäivään-blogi palaa taas normaaliin päiväjärjestykseen. Huippukokous saksalaisten edustajan kanssa on ohi ja ystävyys, yhteistyö ja avunanto -sopimus on uudistettu taas vuodeksi eteenpäin. Teki hyvää nähdä tuttuja naamoja aikaisemmasta elämästä, sillä se asetti Bolognan-ajan uuteen perspektiiviin. Vietimme Timin kanssa aikaa myös Italian-vaihdon ystävieni kanssa, joten oli mielenkiintoista kuulla, minkälaiset ensivaikutelmat hän heistä sai.

Toisaalta Timin näkeminen valoi uskoa siihen, että eri elämänvaiheissa tapaamamme ihmiset eivät ole vain kertakäyttöystäviä, jotka unohdetaan nopeammin kuin viime maanantain lounas. Hän on käynyt Suomessa ja nyt Italiassa, vaikka joskus muinoin ajattelin, että en enää näe häntä sen jälkeen, kun hän hyppäsi Fidzin pääsaarelle palaavaan veneeseen. Seuraavaksi on kai minun vuoroni lähteä vieraisille Saksanmaalle.

Keväisin kun lapsena palasin kotiin koulusta minulla oli tapana sulattaa lammikoiden ohuita jääkuoria sormieni välissä. Asetin sulamisajalle ehtoja, jotka ennustivat milloin mitäkin. Kun odotin malttamattomasti Coca-Cola-jojoa postissa, joka iltapäivä poimin jääpalasen ja sanoin mielessäni: ”Jos sormeni sulattavat jään ja osuvat yhteen ennen kuin tulen kotipihaan, postilaatikossa on uusi jojoni.” Sitten erään kerran minulla oli tunne, että ennustukseni osuu epäilyksettä oikeaan; samalla kertaa postilaatikossa odotti muhkea ruskea kirjekuori.

Kun olimme Timin ja Simonin kanssa viimeistä iltaa Fidzillä ja olimme jo kyllästyneet tavallisiin korttipeleihimme, päätimme antaa korttien kertoa kohtalomme. Peli oli hyvin yksinkertainen: korttipakalle esitettiin kyllä-ei–kysymys ja esiin käännettävän kortin väri antoi vastauksen. Makasimme rantabaarin säkkituoleissa ja näkymätön meri liikutti hiekkaa kymmenen metrin päässä Kysymykset vaihtelivat syvällisistä kepeisiin ja aidoista ilkeisiin. Päällimmäisenä pöydällä olivat ihmissuhteet.

Jälkeenpäin olemme hämmästelleet aina, kuinka moni ennustuksista osui oikeaan. Tälläkin kertaa kävimme läpi omat suosikkimme. Muistan, kuinka tuona iltana minusta tuntui, että tärkeimpien kysymysten vastaukset olivat tosia, eivätkä enää leikkiä.

Albert Einsteinin suuhun on laitettu lainaus, joka menee suunnilleen näin: ”Jos ei usko minkäänlaiseen taikuuteen, on melkein sama olla kuollut.” Unohtakaamme siis hetkeksi kaikki ne keväiset kotimatkat, kun tarkoituksella valitsemani hiuksenhieno jääkuori suli jo ennen viimeistä pitkää suoraa ja joiden päätteeksi minua odotti tyhjä postilaatikko tai ne kaikki kysymykset, joiden vastaukset eivät miellyttäneet meitä ja jotka kysyimme uudestaan hiukan eri sanankääntein kunnes saimme paremman vastauksen – puhumattakaan niistä elämäntilanteista, jotka menivät täysin päinvastoin kuin kortit antoivat olettaa.

Keski-iän kriisi

Kävin tänään parturissa. Siitä tekee huomionarvoisen se, että se oli ensimmäinen kerta elämässäni. Tavallisesti parturinhommat on hoitanut äitini tai jos olen ollut jossakin matkalla, joku kavereistani. Tämänpäiväinen kokemus oli varsin myönteinen, sillä vaikka leikkuussa kesti, minusta tuntui, että sain rahalleni vastinetta.

Tänään olen myös vuoden vanhempi. Saavutin keski-iän, sillä kaikkihan tietää, että elämä loppuu viisikymppisenä. Aukaisin siis selaimeen keltaisen pörssin ja aloin etsiä moottoripyörää itselleni. Parturissa käynti ja uusi solmio epäilemättä sopivat myös tähän kuvioon.