Kuvia Milanosta

Ainakin yksi Pohjois-Italian suurista kaupungeista on vielä dokumentoimatta. Tässäpä siis vielä kuvia Milanosta.

Welcome to the Hotel San Tomaso

Istun hotellin sängyllä. Vastapäisellä sängyllä makaa milanolainen mies, joka nykii konemaisesti. Välillä hän nostaa kätensä ilmaan kuin rock-konsertissa ja tanssii musiikin mukaan. Kukaan muu ei kuule tätä musiikkia. Ehkä.

Saavuin Hotel San Tomasoon eilen ja paikka vaikutti varsin mukiinmenevältä hintaansa nähden. 18 euroa neljän hengen jaetusta huoneesta on hyvä hinta, varsinkin kun ottaa huomioon Milanon hintatason.

Huoneessa oli aasialaisen näköinen mies, joka kertoi olevansa Afganistanista. Kun kerroin olevani Suomesta, hän kysyi puhunko norjaa. Vastasin ruotsiksi ja puhuimme hetken kummallista sekakieltä, johon kuului osasia englannista, italiasta, ruotsista ja norjasta.

Kierreltyäni kaupungilla palasin huoneeseen ja pian ovesta astui seuraava asukas. Sisääntulo oli kuin kesäteatterinäytelmästä: pitkä ja laiha lommoposki asteli sisään päätään kummasti ketkuttaen. Hänen huulilleen oli jähmettynyt pieni virne, joka leveni aina kun hän vastasi kysymyksiini.

”Milanosta”, hän sanoi kuin se olisi ollut parempikin vitsi. Sitten hän alkoi pyörittää kättään ja tanssia paikoillaan. En ollut varma, oliko kyseessä pakkoliikkeet vai verryttely. Nähtyäni hänen sadetanssinsa en tullut kysyneeksi ainoaa kysymystä, johon olisin halunnut vastauksen: mitä milanolainen mies tekee milanolaisessa hotellissa?

Epäsiisti mies, jonka toisesta sukasta pilkotti epäsiisti isovarvas, oikaisi itsensä sängylleen ja alkoi katsoa sarjoja tietokoneeltaan. Lukitsin tavarani visusti ja lähdin kaupungille. Tapasin saksalaisen Bolognan kaverini, joka on työharjoittelussa Milanossa ja lähdimme etsimään baaria. Parin tunnin etsimisen jälkeen maksoimme seitsemän euroa oluttuopista ja surkuttelimme kovaa kohtaloamme – sekä oluen hintaa, että Bolognasta lähtemistä.

Kun palasin, milanolainen mies nukkui sängyllään vaatteet päällään. Iltatoimien jälkeen pujahdin omaan sänkyyni odottamaan seuraavaa päivää. Keskellä yötä heräsin ääniin, joita en heti osannut selittää. Kuvittelin, että afganistanilainen mies katsoo elokuvaa kännykästään, joten pyysin häntä laittamaan sitä pienemmälle. Hän katsoi minua – ainakin luulen niin, sillä huoneessa oli aika pimeää – ja sanoi sitten italiaksi milanolaisella saman asian. Tajusin, että elviksemme katsoi toimintaelokuvaa. Onneksi hän pian ymmärsi viedä koneensa ja itsensä ulos huoneesta.

Heräsin siihen, kun joku sanoo minulle, että hän on aikaisemmin nukkunut sängyssäni, mutta voi mennä neljänteen sänkyyn nukkumaan Kiva tietää näin aamukolmelta.. Miehen puheenparresta en saanut ihan selvää, mutta se saattoi olla englantilainen.

Viideltä heräsin siihen, että joku tanssii sänkyni vieressä. Ikkunasta tulevassa katulampun loisteessa erotin hänen ääriviivansa. Olin tunnistavinani nämä liikkeet. Sama nykivä lantionliike, ilmaa pumppaava nyrkki ja keuhkoissa rahiseva hengitys. Makasin hetken silmät auki, mutta kun hahmo kaatui vyötäröltä eteenpäin ja alkoi rummuttaa sänkyni jalkopäätä ja jalkojani, kysyin, että mitä hän oikein tekee.

Hahmo ei vastannut. Hän näytti siltä, kuin hän olisi menossa johonkin, mutta ainoa tapa liikkua oli tanssia sentti sentiltä eteenpäin. Hän toisti saman liikkeen puolen tusinaa kertaa ja nytkähti sitten toiseen. Kysyin uudestaan, mitä hän tekee. Tällä kertaa hän vastasi, eikä aksentti ollut italialainen. Mies veti esiin kännykkänsä, teki muutaman balettihypyn sänkyni vierustaa pitkin ja heijasti jokaisella hypyllä näytön valoa kasvoilleni. Sitten hän sipsutti huoneen nurkkaan, jossa hän seisoi hetken paikoillaan liimautuneena kaappia vasten ja jatkoi sitten tanssimista.

Jostain syystä uni ei tullut aivan heti silmään huolimatta siitä, että tämä uusi tulokas lähti käytävään hortoilemaan heti esityksensä jälkeen. Kun afganistanilainen poika herää, kysyn häneltä, kuuleeko hän musiikin – koska kaikki muut ilmeisesti kuulevat.

Kaksi tornia

Olen kivunnut kaupungin korkeimpaan torniin melkein kaikissa matkakohteissani. Pisa, Venetsia, Verona ja Siena on ainakin pikaisen laskutoimituksen jälkeen nähty korkealta. Huvittavaa kyllä listalta puuttuu rakas Bologna ja sen kuuluisat kaksi tornia.

Alkuaikoina en ehtinyt kiertää Bolognaa ja nyt viime viikkoina tornin ovessa on ollut lappu, joka kertoo, että tornia restauroidaan ja se avataan piakkoin uudestaan. Pari päivää sitten, kun aurinko paistoi siniseltä taivaalta, lähdin kamerani kanssa kiertämään Bolognaa. Minulla oli suunnitelma.

Tornin ovessa oli yhä sama lappu, joten kävelin sen alakerroksessa sijaitsevaan kauppaan. Esittelin itseni suomalaiseksi journalistiksi, joka tekee juttua Bolognasta. Kerroin, että minulle olisi elintärkeää päästä kiipeämään torniin. Kauppias kertoi restauraatiosta, mutta ei osannut auttaa muuten. Hän lähetti minun Piazza Maggioren infopisteeseen, jossa toistin tarinani.

Infopaikan nainen katseli minua silmälasiensa yli ja ilmoitti jyrkästi, ettei torniin voi nyt nousta. Kysyin numeroa, johon soittaa ja tiedustella tilannetta. Taas jyrkkä kieltäytyminen. Sen jälkeen hän ehdotti muutamaa näköalapaikkaa, jotka olen jo käynyt katsomassa, kuten San Michele in boscon. Kiitin ja käännyin kannoillani.

Ehkä toisaalta on hyvä, että jotakin jää hampaankoloon. Ehkä se tarkoittaa, että vielä joku päivä palaan piirtämään pisteen iin päälle.

Suunta länteen, sitten pohjoiseen

Viimeinen Pohjois-Italian suurista kaupungeista on vielä valloittamatta. Onneksi siihenkin tarjoutuu mahdollisuus torstaina, kun jätän Bolognan taakseni. Lentoni lähtee Linaten lentokentältä Milanosta perjantaina, mutta huonojen säidenkin takia en halua matkustaa junalla vasta kyseisenä päivänä.

Hotellin – tai ehkä pikemminkin hostellin – nimi on Hotel San Tomaso ja nähtäväksi jää, minkälainen se on. Onneksi se on tarpeeksi lähellä keskusrautatieasemaa, joten minun ei tarvitse läkähdyttää itseäni matkatavaroitani kantamalla.

Eilen illalla heitin jälleen hyvästit eräällä ystävälleni, koska hän ajatteli panostaa tentteihin lukemiseen loppuviikon. Vietimme melkeinpä perinteeksi muodostuneen pokeri-illan, ja tällä kertaa neiti Fortuna seisoi olkapääni takana, sillä voitin ensimmäiseltä kierrokselta huimaavat kuusi euroa. Toisen kierroksen vei englantilainen ystäväni hiuksianostattavan finaalin jälkeen.

Vanhana lähtijänä huomaan taas lähtemisen merkit. Olen vaihtanut tavanomaiset -2.0-vahvuiset lasini nostalgialaseihin. Kaikella mitä teen on erityistä painoa. Voin laskea iltani Bolognassa ja suuripiirteinen suunnitelma niiden kululle on jo tehty.

Mutta katse eteenpäin! Niille kotimaan ystävilleni, jotka tätä sattuvat lukemaan, ehdotan uutta perinnettä: pokeri-ilta aina silloin tällöin kaikkien arjen urien lomassakin.

Viimeisiä kertoja

Ensi viikon perjantaina vaihto-opiskeluni Italiassa loppuu. Aika on mennyt kovin nopeaa, mutta alan jo mielessäni orientoitua Suomeen palaamiseen. Viime päivät ovat menneet sängyn pohjalla sairastaen, joten mitään uutta kerrottavaa Bolognasta minulla ei juuri ole. Kavereita on lähtenyt takaisin koteihinsa ja minä taidan olla viimeisiä puolen vuoden miehiä, joille heittää hyvästit.

Nyt voin taas alkaa laskea viimeisiä kertoja, kuten minulla on tapana. Äsken maksoin viimeistä kertaa vuokraa tästä Luigilandiasta. Ehkä minulla tulee ikävä vuokraisännän tapaa henkäillä hämmästyksestä kun hän katselee uutisia. Tai tärykalvot repivää naurua kun hän katsoo italialaisten kummallisia keskusteluohjelmia.

Onneksi viimeisten kertojen mukana tulee aina ensimmäisiä kertoja. Joku ovi sulkeutuu ja toinen avautuu. Tällä blogilla on ollut omat hienot hetkensä himmeämpien päivien välissä. Toivottavasti lukijoilla on ollut edes sadasosan verran yhtä hauskaa kuin minulla.

Onneksi sarjabloggaaja ei pääse raidoistaan. Niille, jotka eivät ole lukeneet blogia sukulaissuhteen tai ystävyyden vuoksi, voin kertoa, että kirjoittajan seuraava blogi käsittelee työnhakua. Se on juuri nyt rakennusvaiheessa, mutta julkaistaneen virallisesti parin viikon sisällä.

Kyyneleitä ei silti vielä tarvitse vuodattaa, sillä viikossa ehtii vielä paljon.

Lunta tuli tupaan

Sääennusteet pitivät paikkaansa ja Bologna sai eilen ensimmäisen kunnon lumipeitteen. Aluksi sade tuli räntänä, mutta eilen pakkanen alkoi kiristyä ja sade muuttui lumeksi. Autoja ja katuja peittävät nyt paksut nietokset. Parhaimmillaan lumen paksuus on monia kymmeniä senttejä.

Kaupungin liikenne on ymmärrettävästi aika sekaisin ja esimerkiksi junat ovat useita tunteja myöhässä tai peruttu kokonaan. Autot liukastelevat auraamattomilla kaduilla, ja holvikäytävät suovat vain hiukan suojaa loskalta.

Pakkasella oli tuliaisenaan myös jokin tauti, joten seuraavat päivät menevät pedin perukoilla kuumetta potien. Toivottavasti se menee nopeasti ohi niin pääsen kuvaamaan lumista Bolognaa ja viettämään viimeiset viikkoni hyvissä voimin.

Yhtäkkiä San Marino

Viikkojen hiljaiselon jälkeen hyppäsin raiteille ja suuntasin ulkomaille. Vuorossa oli yksi maailman pikkuvaltioista – San Marino. Bolognasta matka kesti vain noin kaksi ja puoli tuntia ja tuli maksamaan 25 euroa. Aika halpa ulkomaanmatkaksi.

Sää ei kuitenkaan suosinut meitä, sillä taivas oli harmaa ja maa märkä. San Marinon historiallinen keskusta on korkealla kukkulan päällä, joten osa sateesta tuli räntänä. Maisemista en osaa sanoa, sillä sumu peitti näkymän alas maaseudulle.

Bussissa oli paljon venäläisiä ja San Marinon ohuilla kaduilla kävi ilmi, että paikka on suosittu ostoskohde, sillä pikkuvaltiossa ei ole arvonlisäveroa. Koska paikka oli varsinainen turistirysä, en ole ihan varma oliko siellä edes erityisen halpaa.

Säästä huolimatta oli mukava päästä hetkeksi pois Bolognasta ja katkaista arkinen elämä hetkeksi. Oikeaan lomailuun kevät tai syksy olisi kuitenkin se oikea vuodenaika. Nyt tuomisina oli harmaiden valokuvien lisäksi takkiin hiipinyt vilu, jota ensi viikon sääennuste ei paljoa lämmitä.